Viikonloppuna teimme sienipastaa ja eilen maistui sienimunakas. ”Talven” synkeydessä tuo lohtua nauttia edelliskesän ja syksyn säilötystä sadosta – vaikka Etelä-Suomessa syksy kyllä tuntuu jatkuvan edelleen. Nämä sienet olivat Hauholla asuvan anoppini keräämiä ja säilömiä, koska meiltä jäivät sienireissut yhteen lyhyeen. Kaverini ehtivät paremmin: Kurikasta kotoisin oleva ystäväni tarjosi loppusyksytä saalistaan tekemää keittoa ja pitsaa, koulukaverini Kuortaneelta lähetteli samoihin aikoihin kuvia pirkkalalaisen kihlattunsa kanssa täyttämistään koreista, samoin vaimoni Kuopiosta kotoisin oleva ystävätär. Turkulainen ystäväni taas kävi taas pääosin Jyväskylässä ja Tampereella asuvan 20 hengen kaveriporukkansa kanssa vuotuisella viikonlopun mittaisella sienestysreissulla Seitsemisen kansallispuistossa. On tietysti luonnollista, että sienestystä harrastetaan ympäri Suomea, sillä suomalaiset ovat perinteisesti luonnossa viihtyvä ja sen antimista nauttiva kansakunta.
Paitsi ettei se ihan niin mene. Pirkko Sallinen-Gimplin kirjasta Elävä karjalaisuus käy ilmi, että sienestys on levinnyt Länsi-Suomeen siirtokarjalaisten myötä. Ennen sotia sieniä ei käytetty ruokana herraskaisravintoloita lukuunottamatta Lappeenrantaa ja Joensuuta lännempänä eikä Nurmesta pohjoisempana kuten alla olevasta kirjan kartasta käy ilmi.
On hassua ajatella, kuinka paikallista tämäkin harrastus on aikanaan ollut. Eräs Oulun seudulta kotoisin ollut muistelee:
”Sieniä ei Temmeksellä ja Limingassa lapsuusaikanani ihmisravinnoksi käytetty, mutta kun siirtoväkeä tuli seutukunnalle, niin he opettivat sienien käytön ruokataloudessa kanta-asukkaille.”
Pirkko Sallinen-Gimpl: Elävä karjalaisuus, s. 103
Nykyisessä globaalissa maailmassa, jossa kaupunkilainen voi saman korttelin sisällä valita nepalilaisen, turkkilaisen, libanonilaisen, kiinalaisen, amerikkalaisen ja malesialaisen ravintolan välillä ja jossa eksoottiset herkut ja ruoka-aineet kuten carambola, avokado, tahini, sriracha ja wasabi ovat tarjolla ruokakaupoissa Hangosta Utsjoelle, on myös vaikea kuvitella 1900-luvun alkupuolta, jolloin ruoka oikeasti oli paikallista. Vielä 100 vuotta sitten karjalanpiirakoitakin tosiaan valmistettiin ja syötiin vain Karjalassa eikä niitä tunnettu muualla Suomessa. Vasta siirtokarjalaisten myötä nämä herkut levisivät muualle Suomeen. Alla oleva kartta havainnollistaa tätä.
Kuten ruokien ja kulttuurin leviämisessä aina, laatu saattaa matkalla kärsiä. Eräs karjalainen kommentoi tehdastekoisia piirakoita näin kipakasti:
”Karjalanpiirakoita yrittää nykyisin vähän jokainen tehdä, itse kukin vähän omaan tyyliinsä. Tätä ruokaa ei aikaisemmin tunnettu paikkakunnalla ollenkaan. Valitettavasti kaupallisuus on tuhonnut jo nykyisellään karjalanpiirakan täydellisesti eineskeittiöiden ja leipomoiden otettua sen ohjelmaansa täydellisellä säästöbudjetilla, jolloin karjalanpiirakka lopullisesti tuhottiin ja saatiin vain hikisiä kengänpohjallisia monestakin leipomosta.”
Pirkko Sallinen-Gimpl: Elävä karjalaisuus, s. 82
Karjalanpiirakan, karjalanpaistin, sienien ja kaaliruokien lisäksi karjalaisten mukana levisi siirtokarjalaisten mukana muualle Suomeen Sallinen-Gimplin mukaan myös runsaampi kahvin juonti ja teen käyttö. Ensimmäistä näistä pidetään myös yhtenä suomalaisuuden peruspilarina. Taidanpa juhlistaa tätä menestyksekästä kulttuurinvaihtoa juomalla kupin kuumaa tsaikkua!