Kaukana, mutta lähellä

Elämme tällä hetkellä sellaista elämää, jota emme koskaan kuvitelleet elävämme.
Sodat, tsunamit, nälänhädät ja kulkutaudit ovat olleet läsnä vain uutisissa, mutta todellisuudessa ”jossain”, ei meillä. Tänä keväänä koronapandemia on pakottanut meidät opettelemaan elämään sairastumisen, jopa kuoleman uhan alla. Olemme joutuneet tyhjentämään kalenterimme: ei teatteria, ei konsertteja, ei taidenäyttelyitä, ei ravintolassa käyntejä, ei matkoja, ei edes kirjastoon tai uimahalliin pääse. Emme saa tarpeettomasti tavata rakkaitamme ja ystäviämme. Jos kävelylenkillä tapaa jonkun tutun, ei saa halata, voi vain tervehtiä parin metrin päästä. Koko elämämme on muuttunut. Jotkut ovat etäkoulussa ja etätöissä, jotkut lomautettuina, jotkut tekevät tärkeää työtä meidän kaikkien hyväksi.

Mutta kuten italialainen Irene Vella kirjoittaa runossaan ”11. päivä maaliskuuta 2020” (vapaa suomennos Iida Riekko):
”Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.
Ja kukat alkoivat avautua
aurinko alkoi loistaa
ja pääskyset palasivat.
Ja taivas värjäytyi ruusunpunaiseksi ja siniseksi.
Aamuisin leipä ja kakut paistuivat.
Pimeä laskeutui yhä myöhemmin,
ja aamun valo tunkeutui aikaisin sisään suljetuista ikkunoista”

Vaikka joka päivä joudumme lukemaan ikäviä uutisia sairastuneiden ja menehtyneiden kasvavasta määrästä, kevät tulee, aurinko paistaa, sinivuokot, valkovuokot ja voikukat kukkivat. Voin soittaa ystäville, lapsille, lastenlapsille ja iäkkäille yksin maalla asuville tädeille. Puhelut venyvät pitkiksi ja tuntuu, että minulle tärkeät ihmiset ovat entistäkin tärkeämpiä. Opin, että puhelimen välitykselläkin voimme viettää yhteistä kahvihetkeä. Opin arvostamaan pieniä asioita. Onneksi voin kävellä Keskuspuistossa. Onneksi minulla on kasvimaa.

Kun tämä joskus on ohi, voin järjestää juhlat koko perheelle ja kutsua ystäviä kylään.
Kun tämä joskus on ohi, saan halata ketä haluan.

Hyvää kevään jatkoa ja kesän odotusta kaikille!
Pidetään toisistamme huolta.
Toivottavasti saamme tavata elokuussa Uukuniemellä!

terveisin Elle