”Harva olo ku lahnaverkolla!”

Nuoruuteni 70-luvulla opiskelijapiireissä sopivissa tilanteissa todettiin, että ”harva olo ku lahnaverkolla”. Tällaista tapahtui joskus aamuisin myöhään venähtäneiden illanistujaisten jälkeen. En tiedä, lieneekö sanonta vielä käytössä.

Joka tapauksessa sanonta herättää ajatuksia. Ensiksikin 70-luvun opiskelijoiden enemmistölle lahnaverkko oli ilmeisesti tuttu, sen verran suuri osa oli maalta lähtöisin.  Oikein hyvin syntyperäisen töölöläisen tai kruununhakalaisen suuhun sanonta ei istunut, ellei sitten joku olisi halunnut heittää hieman junttimaisen herjan. Toisekseen sanonta paljastaa sen, että sen käyttäjä uskoi vakaasti lahnaverkonkin olevan tietoinen olemassaolostaan ja jopa olemassaolonsa laadusta: ”harva olo…”  Miten lahnaverkkona oleminen (silmäkoko noin 100 mm) poikkeaa esimerkiksi muikkuverkkona olemisesta (silmäkoko noin 20 mm) onkin sitten oman pohdintansa arvoinen, mutta aivan ilmeisesti lahnaverkon olemukseen kuuluu tietty alakuloisuus (ns. vetämätön olo) kun taas muikkuverkon olemuksen voisi liittää energeettisyyteen, aktiivisuuteen ja elämän intensiivisyyteen.

Tietysti ”harva olo” voi viitata myös siihen, että lahnaverkkoja käytetään aika harvoin, muutaman kerran vuodessa. Heti jäiden lähdettyä keväällä muutaman päivän ajan lahnaverkot voidaan laskea matalaan lahteen ja saalis on yleensä varsin hyvä. Parhaimmillaan 3-4 kg lahnoja tulee enemmän kuin omiksi tarpeiksi.  Toisen kerran lahnaverkkoja tarvitaan toukokuun loppupuolella lahnan kudun aikaan. Tämä tapahtuu yleensä tuomen kukinnan aikaan ja silloin puhutaankin tuomilahnasta. Kolmannen kerran lahnaverkkoja voidaan käyttää juhannuksen edellä, jolloin lahnalla on toinen kutu. Tällöin puhutaan juhannuslahnasta. Muun ajan lahnaverkot riippuvat naulassa, ehkäpä miettimässä olemassaolonsa syvintä olemusta.

Tänä keväänä sää Uukuniemellä oli hyvin vaihtelevaa, kylmää ja sateista parhaan tuomilahnan aikaan. Niinpä itse laskinkin kaksi lahnaverkkoa (silmäkooltaan 100 mm, ns. riimuverkkoja) vasta toukokuun 25. päivänä. Tai oikeasti Eeva-Liisa oli kyllä soutamassa. Laskimme verkot samaan matalaan ja runsaasti vesikasveja sisältävään lahteen, johon olin jo yli 60 vuotta sitten laskemassa lahnaverkkoja isäni kanssa. Moni muukin oli ollut isäni kassa samaan paikkaan verkkoja laskemassa, esimerkiksi sekä Eero- että Veli-serkkuni kertoivat tästä.  

Seuraavana aamuna, kun Eeva-Liisa vielä jäi nukkumaan, pulahdin kello 5.00 uimaan raikkaaseen Kirkkolammen veteen (12 astetta) ja sitten soutelin kokemaan verkkoja mustarastaan, härkälinnun, kuikan ja monien muiden lintujen laulun säestyksellä. Ja olihan siellä lahnoja, ilmeisesti mattimyöhäisiä kutupaikalle tulleita.  Neljä kappaletta, kaikki vähän alle 3 kg. Hyviä kaloja vaikka ilmeisesti suurimmat yksilöt olivat jo kutupuuhansa suorittaneet.

Särkikalat, joihin lahnakin kuuluu, olivat aikaisemmin tärkeäitä ruokakaloja. Niitä oli helppo pyytää ja säilöä esimerkiksi kuivattamalla. Kerrotaan, että Laatokan Valamon munkit tulivat veneillään Pyhäjärvelle lahnoja pyytämään. Tuohon aikaan ei kalamiehillä ollut jäähilettä mukanaan ja niinpä munkit säilöivät kalansa suohon, ilmeisesti vähähappiseen ja ehkä myös hieman viileämpään ympäristöön.  Varastot käytiin sitten tyhjentämässä kylmänä vuodenaikana. Voisi kuitenkin kuvitella, ettei suolahna enää ylimääräistä marinointia tarvinnut, kun sen käyttö ravinnoksi tuli ajankohtaiseksi.

Itse en haudannut lahnoja suohon vaan puhdistin ne ja samalla poistin selkäruodon. Tällä tavalla lahna halkeaa kahteen osaan, jolloin sen voi suolata tasaisesti sisältäpäin. Sen jälkeen savustin molemmat puoliskot omalla ritilällään tasaisen tuloksen varmistamiseksi. Selkäruotoon jää mukavasti kalan lihaa ja sen voi suolata ja pakastaa.  Sitä rasvaista ja suolaista herkkua voi sitten ottaa ja kaapia ruisleivän päälle, jos vaikka vielä vanhoilla päivilläkin saatuisi olemaan jonain aamuna ”harva olo ku lahnaverkolla”.