”Mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun”
(Jussi Raittinen)
Äidit ja tyttäret muodostavat synnyttäjien ketjun, ja olisi arvokasta tallentaa sukupolvien tarinoita myös raskauksista ja synnytyksistä. Kaikkihan me olemme kokeneet synnytyksen – jos emme itse ole synnyttäneet, kaikki meidät synnytetty.
Tiedän Hilja-mummoni äidin Lucinan synnytyksistä vain sen, että hänellä oli seitsemän lasta, jotka syntyivät 2 – 3 vuoden välein.
Hilja-mummoni synnytti kuusi lasta kymmenen vuoden aikana. Äitini kertoi, että mummolla olisi ollut jossain välissä keskenmeno, mutta sellaisista ei ennen juuri puhuttu. Harmittaa, etten ehtinyt mummolta kysellä hänen synnytyksistään, mutta voi olla, ettei hän olisi niistä mielellään puhunutkaan, ainakaan uteliaalle lapsenlapselle. Tuohon aikaan synnytettiin kotona, usein saunassa. Apuna saattoi olla kätilö tai joku naapurin nainen. Maatalon emännällä ei ollut äitiyslomaa, vaan useimmiten töitä tehtiin synnytykseen saakka. Kun aika tuli, lapsi käytiin ”pyöräyttämässä”ja palattiin askareisiin.
Oma Tuulikki-äitini synnytti minut sairaalassa, vaikka tuohon aikaan oli maalla vielä hyvin tavallista synnyttää kotona kätilön avustuksella, joskus ilman kätilöäkin. Nyt jo edesmennyt kansakoulunopettaja ja kirjailija Veikko Haakana kyyditsi äidin Savonlinnaan luultavasti kylän ainoalla autolla. Olin iso vauva ja äiti oli hyvin hoikka. Siksi kunnankätilö, Kätilö-Anni arvioi, että on turvallisempaa synnyttää sairaalassa. Anni oli vuosikymmeniä Saarella kunnankätilönä, jota kaikki arvostivat ja vieläkin muistelevat. Hän kulki äitien ja vauvojen luona pyörällä ja myöhemmin kuulemani mukaan mopolla. Äidin muistikuvan mukaan synnyttänyt äiti sai olla poissa töistä vain muutaman viikon. Koska äitiysloma-ajalta ei saanut palkkaa, äiti palasi heti kun jaksoi töihin kansakoulun keittäjäksi ja siivoojaksi vauva mukanaan. Päiväunia nukuin vaunuissa koulun pihalla, jossa koululaiset kävivät välillä heijaamassa ”Elle-vaavia”.
Veljeni syntyi aprillipäivänä, vaikka laskettu aika oli 2.5. Isä lähti hakemaan Selma-tätiään hoitamaan minua, 2-vuotiasta isosiskoa ja tekemään kotitöitä. Selma ei meinannut uskoa isää, luuli aprillipilaksi, koska vauvan piti syntyä vasta kuukauden päästä. Isä haki synnytystä avustamaan kätilö-Annia, joka hänkään ei ensin meinannut uskoa, että vauva nyt syntyy. Veljeni syntyi isän ja äidin makuuhuoneessa. Hän oli yli kolmekiloinen reipas vauva, ei mikään keskonen. Äiti oli muistanut ilmeisesti väärin viimeiset kuukautiset, ja aika oli laskettu väärin. Silloin ei otettu ultraäänikuvia. Minä olin isän ja hänen tätinsä kanssa peräkammarissa, kun äiti synnytti seinän takana. Kun äiti päästeli ääniä, olin sanonut: ”Tuhma äit ku itkee.” Kommenttini kuvaa tuon ajan tapoja: lapsi oli kiltti, jos ei itke.
Aino-tätini on synnyttänyt kaikki kolme lastaan, Aulin, Sirpan ja Ilpon sairaalassa.
Elli-tädin kaksi vanhinta lasta, Kaija ja Jouko, syntyivät kotona peräkammarissa kätilön avustuksella ja kaksi nuorempaa, Päivi ja Jaana sairaalassa. Elli-täti olisi synnyttänyt Päivinkin kotona, mutta kätilön kehotuksesta täti lähti sairaalaan. Päivllä oli napanuora 3 kertaa kaulan ympäri, joten olikin parempi synnyttää sairaalassa.
Liisa-täti synnytti kaksi ensimmäistä lastaan perheen pienessä mökissä. Liisa muistelee kotisynnytyksiään ja kätilö-Annia lämmöllä. Liisa oli todennäköisesti kuullut isommilta siskoiltaan kauhujuttuja synnytyksistä, mutta synnytettyään Anne-serkkuni hän oli helpottunut ja sanoi kätilölle: ”Jos tämä ei nyt tämän kummoisempaa ole, kyllä mie toisenkin synnytän!” Toinen lapsi, Juha-serkkuni syntyi myös kotona, kolmas lapsi, Ari-serkkuni syntyi Savonlinnan sairaalassa. Kätilö-Anni alkoi olla jo iäkäs eikä halunnut ottaa riskiä. Anni tosin lähti Liisa-tädin tueksi sairaalaan.
Omat synnytykseni olivat 1970- ja 1980-lukujen tapaan sairaalassa. Tuolloin alkoi olla melko tavallista, että isä oli synnytyksessä mukana, niin myös lasteni isä. Synnytykset hoidettiin rutiinilla, lääketieteellä ja turvallisesti. Toimenpiteitä tehtiin sen kummemmin synnyttäjältä kysymättä. Ensimmäisen lapseni syntymän aikaan ei vierihoitoa ollut, vaan vauvat olivat ”vauvalassa” ja tuotiin välillä syömään ja hoidettavaksi äideille. Toisen synnytyksen jälkeen uhkasin lähteä heti kotiin, jos en saa vauvaani vierelleni, ja kuopukseni synnyttyä jouduin vähän taistelemaan, että sain vauvani vierihoitoon myös yöksi. Minulla on mukavat muistot synnytyksistä, vaikka tunsin itseni enemmän objektiksi kuin subjektiksi.
Oma tyttäreni Enni on synnyttänyt ensimmäisen lapsensa Kätilöopistolla, toisen suunnitellusti kotona. Ensimmäinen synnytys oli pitkä, mutta ensimmäisen lapsen syntymä on aina ainutkertainen. Toista synnytystään kotona hän kuvaa elämänsä voimaannuttavimmaksi kokemukseksi. Hän on itse kätilö ja hänen työkaverinaan on Naistenkliniikalla ollut Saaren kätilö-Annin tytär! Nykyään tyttäreni toimii ”kotilona” eli kotisynnytyskätilönä ja doulana, mutta tekee myös keikkoja Naistenkliniikalla.
Maailma muuttuu ja niin myös raskauteen ja synnytykseen liittyvät käytännöt. Ennen raskaus ja synnytys olivat vain naisten juttu, ja asiaan liittyi tabuja. En ole nähnyt yhtään kuvaa sukuni naisista raskaana ollessaan. Nykyään äidit jakavat somessa ylpeinä masukuviaan. Onneksi synnyttäjillä on nykyään useimmiten mahdollisuus vaikuttaa siihen, missä ja miten synnyttää.