Äidille

On vaikea uskoa, että lähdöstäsi on jo yli kolme kuukautta. Se tuntuu samaan aikaan silmänräpäykseltä ja ikuisuudelta. En enää odota soittoasi tai suunnittele reissua sinua katsomaan, mutta samaan aikaan näen sinut jatkuvasti mielessäni arkisissa puuhissasi: keittiössä essu päällä ruokaa laittamassa, keinutuolissa lehtiä lukemassa, pihalla tyhjentämässä biojäteastiaa tai puita kantamassa, talvella hiihtämässä tai lumettomana aikana kävelylenkillä. Ennen kaikkea näen hymysi ja rakastavan katseesi – niitä ei kukaan voi minulta viedä.

Pian lähtösi jälkeen ajattelin, että onneksi mitään ei jäänyt sanomatta. Nyt huomaan kaipaavani eniten juuri keskustelua kanssasi: Sinun rohkaisevia sanojasi, elämänmyönteistä asennettasi ja viisauttasi. Aitoa kiinnostusta pieniäkin elämäntapahtumiani kohtaan, myötäelämistä ja muistamista. Joka päivä olisi jotain uutta kerrottavaa sinulle.

Olen miettinyt viime aikoina elämiemme merkkipaalujen yhtäläisyyksiä: olimme samanikäisinä vaihto-opiskelijoina, tulimme samanikäisinä vanhemmiksi, menetimme molemmat äitimme seuraavan lapsen odotuksen aikana. Koitko sinä samoin kuin minä? Tunsitko sinäkin näitä samoja tunteita? Sinä todistit ensimmäistä hengenvetoani samassa sairaalassa, jossa minä viimeistäsi. Uskon sinunkin silloin itkeneen, mutta eri syystä.

Kun tein valokuvakollaasia elämästäsi muistotilaisuuteesi, minut valtasi helpotus siitä, että olet saanut elää monenlaisia vaiheita ja kokea niin paljon. Vaikka elämäsi loppui kesken, ehdit kuitenkin elää. Tiedän elämästäsi ennen minua loppujen lopuksi aika vähän. Vain sen, mitä olet kertonut. Minusta on hienoa, että sinussa on tuntematon puolesi ja elämääsi on kuulunut muutakin kuin me, perheesi, jota rakastit niin paljon. Kun katson nuoruudenkuviesi määrätietoisia ja haaveilevia katseita, voin vain arvailla, mitä niissä toivot tulevaisuudeltasi ja mitä kohti kurotat. Olet ollut paljon muutakin kuin äitini.

Minulle olet kuitenkin aina ollut nimenomaan äitini. Muistan sinut aina kilttinä, rakastavana ja ylpeänä meistä lapsistasi – silloinkin, kun ei välttämättä ollut aihetta. Lepää rauhassa äiti. Minulla on sinua ikävä.