Lapsuudenkodissani roikkui eteisen naulassa kassi. Sellaisia kasseja näki aina silloin tällöin käytössä, joten mistään erikoisesta mallista ei ollut kysymys. Kuitenkin tuohon eteisessämme roikkuvaan kassiin liittyi oma tarinansa, joka vie ajatukset liki kahdeksankymmenen vuoden taakse.
Talvisota vaikutti luonnollisesti kaikkien rintamapalveluksessa olleiden elämään. Mutta tämän lisäksi se vaikutti myös siviiliväestön elämään. Erityisesti se vaikutti niiden elämään, joiden kotiseutu muuttui sotatantereeksi. Tällaisilta alueilta ei väestön evakuoiminen aina sujunut ajoissa, vaan siviiliväestö sananmukaisesti joutui pakenemaan sodan jaloista.
Vanhempamme asuivat ennen talvisotaa Suojärvellä. Isämme oli opettajana Suvilahden Välikylän kansakoululla. Uusi koti oli valmistunut vähän aikaisemmin. Nuoreen perheeseen kuului myös vanhin sisaremme Eila, joka oli syntynyt vuonna 1937. Kotitalo sijaitsi muutaman kilometrin päässä Neuvostoliiton rajasta.
Ennen Talvisotaa isämme oli jo ylimääräisiin harjoituksiin (YH) kutsuttuna poissa kotoa. Hän toimi Erillinen pataljoona 8 (ErP 8) kranaatinheitinosaston päällikkönä. Pataljoonan perusti Salmin suojeluskuntapiiri 6.10.1939 saamansa käskyn mukaisesti Pitkärannassa seuraavasta päivästä alkaen. Toisin sanoen isämme oli ollut poissa kotoa jo lokakuun alkupäivistä saakka. Ensimmäinen merkintä Krh-osaston sotapäiväkirjaan on tehty lokakuun 12. päivänä. Sodan alussa ErP 8 osallistui suojajoukkotaisteluihin Rajakonnussa ja myöhemmin sodan jatkuessa Lemetin taisteluihin.
Kun näin äitimme oli yksin parivuotiaan Eilan kanssa, tuli myös vanhempiemme kotiin käsky evakuoinnista.
Millainen mahtoi olla tunnelma? Helppo arvata, että talossa vallitsi paniikki. Nuori, 22 vuotias aviovaimo päättämässä, mitä voisi ottaa mukaan ja mitä jättää, aivan ilmeisesti lopullisesti. Nuori tytär itkunsekaisesti pyörimässä jaloissa. Äiti haki kassit esille. Siihen aikaan ei ollut Samsoniten perässä vedettäviä pyörillä varustettuja laukkuja. Oli otettava mitä ole. Niiden joukossa kuvan kassi.
Lapsena ollessani isämme käytti kassia ostoskassina kaupalla käydessään. Silloin siinä oli vielä alkuperäiset hantaakit. Käytössä ne rispaantuivat ja on uusittu siististi pikilangalla ja suutarin naskalia hyväksi käyttäen. Tuolloin ihmisillä oli vielä aikaa ja taitoa korjailla tarvekalujaan. Saattoi myös olla niin, että tässä ei ollut kysymyksessä mikään tavallinen kassi, joka olisi loppuun käytettynä heitetty pois ja hävitetty. Tällä kassilla oli oma merkityksensä ja se haluttiin säilyttää.
Usein isä kassin käteen ottaessaan kertoi, että tämä on ainoa asia, joka on Suojärveltä säilynyt. Ja joka kerta tämän sanoessaan hän teki sen ikään kuin asia olisi ollut aivan uusi, aiemmin kertomatta jäänyt. Mitä mahtoi isä ajatella kassiin tarttuessaan? Miettikö koskaan sitä, millaista elämä olisi, jos kassi olisikin saanut roikkua kaikki nämä vuodet suojärveläisen talon naulassa?
Entä mitä äiti pakkasi kassiin, tähän ja muihin, jotka mukaansa otti? Totena perheen piirissä kerrotaan, että kasseissa evakkomatkalle lähti muun muassa matonkuteita. Kaikkien tavaroiden mukana evakkoäidit kantoivat tietämättään kasseissaan ja pussukoissaan myös siihen astisen elämän muistot, toteutumatta jääneet tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat ja voimien rippeet, joiden varassa uutta elää alettiin rakentaa uudessa paikassa, kuka missäkin.
Juha-Pekka kiitos ajatuksia herättävästä, vaikuttavasta kirjoituksestasi.
Maailman sota- ja kriisialueilta tulevat uutiset ja uutiskuvat välittyvät kyllä nopeasti meille, mutta tapahtumat jäävät monesti hyvin etäisiksi. Me tavarapaljoudessa ja hyvissä olosuhteissa elävät ihmiset emme useinkaan tule ajatelleeksi millaista todellisuus oli sotavuosina Suomessakin.
Kuvaamasi kassin merkitys on valtava! Kaikki oli menetetty, mutta kassi konkreettisesti on säilynyt vuosikymmenet perheessänne. Sanotaan, että matonkuteista voi luoda uutta, mutta muistojen ja elämän kirjo säilyy uudessakin matossa. Ehkäpä matonkuteiden mukaan ottoa evakkomatkalle voi tulkita keinoksi selviytyä – muistot entisestä uudesta kodista, nuoren perheen alkuvuosista, onnellisesta elämästä saattoivat kantaa ja ylläpitää toivoa tulevasta.
Nyt, kun muutaman päivän kuluttua 13.3. osalllistumme talvisodan päättymisen muistojuhlatilaisuuksiin, on hyvä ajatuksissa palata vanhempiemme ja sukulaistemme sota-ajan kokemuksiiin ja ymmärtää millaisia kiperiä haasteita tuo kohtalokas aika on perheille – lapsille, vanhemmille, naisille, miehille ja maallemme tuonut. Selviytymiskeinojen ytimen voi kuulla näistä tarinoista.
Marja-Riitta