Nyt on talvi parhaimmillaan: lunta on reilusti ja pakkanen sopivan kirpeää. Valon määräkin lisääntyy päivä päivältä. Pääsee hiihtämään, laskettelemaan, pulkkailemaan, luistelemaan, avantouimaan ja lumpihankeen kierimään. Kuukauden nimi voisi olla lumikuu, mutta jonkin ihmeen takia se on tammikuu. Jokunen vuosi takaperin pysähdyin varmaan ensimmäisen kerran miettimään miksi. Tiedättehän, monia totuttuja asioita ei kyseenalaista – ne ovat jotain, koska näin on.
Selvisi tammen tarkoittavan puulajin lisäksi keskisalkoa – tammikuu kun on keskellä talvea. Ei siis sen suurempaa mystiikkaa kuin muissakaan kuukausiemme nimissä. Helmikuussa aurinko paistaa jo lämpimämmin muodostaen lumen pinnalle helmiä. Maaliskuussa maa alkaa näkyä, huhtikuussa poltettiin kasket eli huhdat ja toukokuussa tehtiin toukotyöt. Kesäkuussa viljelemätön maa laitettiin kesannolle, heinäkuussa tehtiin heinätyöt ja elokuussa koitti elonkorjuu. Syyskuussa alkaa syksy, lokakuussa roiskuu rapa, marraskuussa luonto vaikuttaa kuolleelta ja joulukuussa juhlitaan joulua. Joulukuu oli tosin muinoin viimeisen vuodenajan vaihdoksen kunniaksi nimeltään talvikuu.
Hyvä Suomi, ihailtavaa käytännöllisyyttä! Kuiden nimet ovat sidoksissa luonnonkiertoon ja maanviljelystöihin – paikallishistoriaa parhaimmillaan. Se on oikeastaan jonkinlainen ylpydenaihe: meillä eivät kuiden nimissä kummittele muinaiset roomalaiset jumalat ja keisarit, jotka ovat levinneet laajemmalle kuin Rooman valtakunta kulta-aikoinaan. Tästä kiitos mm. keisarikunnan osasten Hispanian ja Gallian sekä syrjäisen provinssin Britannian myöhemmille imperiumiajoille. Marsin, Afroditen, Maian, Julius Caesarin ja kumppanien nimeen aikansa laskevat englanninkielisen ja espanjankielisen maailman sekä useimpien Euroopan maiden lisäksi mm. omapäinen Venäjä, Aasian saarivaltiot Filippiinit ja Indonesia sekä swahilia puhuvat Afrikan kansat. Kaikkein parasta roomalaisessa nimistössä ovat kymmenkuisesta kalenterista 12-kuiseen kalenteriin siirtymisen yhteydessä väärille paikoille pullahtaneet numeroiden seitsemän (septem), kahdeksan (octo), yhdeksän (novem) ja kymmenen (decem) mukaan ristityt loppupään kuukaudet. Ehkei kukaan huomaa. Jokseenkin hupaisaa sekin, että kuukausien nimeämisestä vastuussa olleelta roomalaisbyrokraatilta loppuivat ideat jo kuuden jälkeen.
Kiinalaiset tosin eivät ole lähteneet kikkailemaan sitäkään vähää. Kuukaudet kuuluvat yksinkertaisuudessaan näin: yksikuu, kaksikuu, kolmekuu, neljäkuu, viisikuu, kuusikuu, seitsemänkuu, kahdeksankuu, yhdeksänkuu, kymmenenkuu, yksitoistakuu ja kaksitoistakuu.
Pohtikaamme näitä ja nauttikaamme tammikuun viime hetkistä!
Helmikuu on jo aluillaan. Lunta vaan tupruttaa lisää! Suomalainen kansanperinne ja kuukausien nimistöt ovat ainutlaatuisia ja kuvainnollisia. Hienoa, kun kirjoitit kuukausien vuodenkiertoon liittyvästä nimistöstä, enpä ole tullut ajatelleeksi miten kuvaavia nimet ovat! Esivanhempamme ovat ollet todella luovia ja yhteydessä luontoon.
Juha – blogikirjoituksesi kuvat ovat upeita. Ne ovat ikuistettua luonnon taidetta! Kiitos, riemuisaa talvea ja kevään odotusta.
Talviterveisin Marja-Riitta
Hienoa Juha, kun kirjoitit blogitekstissäsi suomalaisesta kansanperinteestä ja kuukausien vuodenkiertoon liittyvästä nimistöstä.
Tämä on ainutlaatuinen ja havainnollinen tapa seurata ajankulua ja suunnitella maanviljelyyn liittyviä tehtäviä. Esivanhempamme ovat olleet tosi luovia ja tasapainoisessa yhteydessä luontoon!
Me nykyihmiset voimme onneksemme nauttia talven riemuista ja harrastaa monenlaista ulkoilua talvisessa maisemassa. Talvikuvasi ovat upeita taltioituja luonnon taideteoksia! Lumisin talviterveisin Marja-Riitta
Kiitos kannustavista kommenteista, Marja-Riitta!
Kuvat on otettu tammikuun alkupuolella Posiolla Riisitunturilla ja Korouomalla. Niissä maisemissa on vaikea epäonnistua. 🙂