Mikä tekee ihmisestä tunnistettavan, erityisen, yksilön? Mitä oikein tarkoittaa 10, 100, 1000 tai 1 000 000 000 ihmistä?
Maapallo on avautunut meille internetin aikakaudella ennen kokemattomalla tavalla. Ihmisten määrä planeetalla on myös kasvanut ennen kokemattomiin mittoihin. Ilmiöt, joita nyt kohtaamme – joista lehdissä kerrotaan, joista itse olemme osana – ovat globaaleja, ja koskettavat väistämättä valtavia ihmismassoja.
Silti pienemmässäkin mittakaavassa, vaikkapa kotimaassa, lukuja on vaikea tai jopa mahdoton hahmottaa. Keitä ovat 8000 perheväkivallan uhria, 50 000 syrjäytettyä nuorta, tai 1,1 miljoonaa tv:n katsojaa? He voivat olla ketä tahansa. Minä, sinä, kuka tahansa vastaantulija, joku omasta lähipiiristä.
Kysymykseni on: mikä tekee ihmisestä toisille tunnistettavan, erityisen? Nimi? Syntymä- tai kuolinpäivä tai -paikka?
Ehkä. Ainakin sukututkimuksessa nämä ovat tärkeitä johtolankoja. Mutta eikö lopulta nimi ole vain keksitty sana, noin vain vaihdettavissa? Ja saman nimisiä henkilöitä voi olla useita. Esimerkiksi musiikkituottajaystävälläni on sama nimi kuin tunnetulla rikollisjärjestön pomolla. Google tietää? Kun ei tiedä.
Entäpä elinaika ja asuinpaikka? Nämä tiedot antavat meille sentään jotain mielikuvituksen pohjaksi. Pystymme sijoittamaan henkilön ympäristöön niin ajassa kuin paikassa. Historia on kiinnostavaa tässä mielessä, samoin sosiologia. Mutta kuitenkin, etsimämme henkilö voisi silti yhtä hyvin olla kuka tahansa, eikö? Mitä muuta päivämäärä on, kuin kalenteriksi kirjattu yleinen sopimus? Joka päivä ihmisiä syntyy ja kuolee, joka jumalan paikassa.
No kasvot ainakin? Kuva tuo meidät jo paljon lähemmäs. Kuvassa on katse. Kuvassa on asento, olemus. Tapahtuma. Kuvasta voi aavistella, millainen henkilö on. Kuva on vangittu hetki, se auttaa muistamaan.
Mutta entä jos ei ole kyseistä henkilöä koskaan tavannut? Olemus, ilmeet, tavat, puhe, ääni, kosketus, haju. Kaikki tämä on silloin pelkkää sumua. Kuinka voit tuntea ihmisen jota et ole koskaan tavannut? Ja mitä sukuseuralla voi olla nykypäivän eläjälle annettavaa, vaikka tietäisimmekin nimiä ja päivämääriä vuosisatojen takaa?
Ehkä paljonkin. Voimme kysyä niiltä, jotka ovat tavanneet. Voimme kysyä niiltä, jotka vielä muistavat. Voimme kysyä niitä sanomattomia, aavistuksenomaisia, tunnelmantapaisia, jotka tekevät ihmisista ja tilanteista erityisiä. Voimme hamuta yhteyttä tietäen, että säikeet ovat hyvin hauraita – jos ei tunne, ei tunne. Sukuseuran avulla palasia on kuitenkin mahdollista kerätä. Mielikuvitus auttaa loput.
