Uusia oksia

Jotta sukuseuramme säilyisi elinvoimaisena, uusien jäsenten rekryäminen on tärkeä osa toimintaamme. Minä kannan hallitusvastuuni, ja olen hankkinut meille yhden sukuseuralaisen. Hänen laskettu aikansa on noin kuukauden päästä. En tietenkään voi ottaa tästä rekrystä yksin kunniaa, vaan vaimoni on ollut siinä vielä minuakin merkittävämmässä roolissa.

Tuleva tietysti jännittää, mutta ajattelen niin, että ihmissukumme olisi sammunut jo ajat sitten, jos vanhemmuus olisi niin vaikeaa kuin joskus annetaan ymmärtää. Lisäksi muuttuva hormonitoiminta peesaa uuden askareen omaksumisessa. Totta kai isyys vaatii satsaamista enkä siitä vielä voi mitään tietää, mutta onpa minulla loppuelämä aikaa opetellakin.

En ole isäksi tullessani mitenkään supervanha, mutten missään nimessä nuorikaan. Väkisinkin ajoittain tulee mietittyä, että parikymppisenä minulla oli käytössä ihmevoima: pystyin valvomaan öitä, pärjäämään vähillä unilla ja korjaamaan univelan lyhyessä ajassa. Käytin tämän kyvyn baareissa ramppaamiseen, pelaamiseen ja kotibileisiin. Nyt, kun ihmevoimastani olisi oikeasti hyötyä, se on aikaa sitten loppuun kulutettu. Ajatus pikkutunneille valvomisesta tai useammasta alle seitsemän tunnin yöstä peräkanaa on kerrassaan vastenmielinen. Myöskään unirytmin kääntäminen ei enää käy päivässä. Tuleva lapseni, toivon että sinulla on yhtä hyvät unenlahjat kuin minulla pienenä.

Tuleva isyys herättää kaikennäköisiä ajatuksia myös omaan sukuuni liittyen. Kirjassaan Isäksi ensi kertaa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen esitti, että traumasta paraneminen kestää kolme sukupolvea. Sodasta selvinneet kauheuksia kokeneet miehet eivät usein osanneet käsitellä tunteitaan ja olla läsnä lastensa kanssa. Useimmilla ei tietenkään ollut siihen jälleenrakennuskiireiltään aikaa saati muutenkaan mahdollisuuksia. Heidän lapsiltaan saattoi tämän takia puuttua isän malli, mikä taas vaikutti myöhemmin heidän omiin kykyihinsä olla vanhempia. Vakaa yhteiskunta tarjosi vanhemmuuteen panostamiseen joka tapauksessa enemmän mahdollisuuksia ja haluakin siihen varmasti oli. Meidän sodasta selvinneiden ikäluokan lastenlasten lasten sitten pitäisi olla vihdoin tästä traumasta vapaat. Autofiktiivisessä esikoisromaanissaan Värityskirja muusikko Marko Annala kirjoittaa, että isyys on kuin viestikapula, johon seuraava sukupolvi tarttuu aina edellistä tiukemmin.

Minulla itselläni oli onnellinen lapsuus. Kurjimpia isääni liittyviä muistojani on se, ettei hän jaksanut töiden jälkeen pelata kanssani niin usein korttia tai tammea kuin olisin halunnut. Olin jo sekoittanut kortit ja tehnyt jaotkin valmiiksi, mutta sitten isän piti ruoan jälkeen mennä muka korjaamaan kokeita. Niistä pinkoista opin sentään sen, että RAM tulee sanoista random access memory ja ROM read-only memory. En ole kylläkään tarvinnut tätä knoppia missään. Edes tietotekniikan perusteiden tentissä sitä ei kysytty vuonna 2002. Totta kai isäni on ollut välillä kanssani vähän pösilö (kuten minäkin hänen kanssaan), mutta käsittääkseni se on jokaisen vanhemman kohtalo. Niin ainakin lohduttaudun, kun tulee oma aikani olla pösilö. Täydellinen vanhempi ei voi olla – tärkeintä on olla riittävän hyvä.

Myös vaimoni isoäiti on Karjalan evakoita. Olemme molemmat käyneet yhdessä isovanhempiemme syntymäkodin kivijalalla juomassa skumppaa ja laulamassa. Tämä traditio on hyvin samanlainen eri suvuilla – siitä oli muistaakseni pari vuotta sitten Helsingin sanomissakin juttu. Konseptihan on ihan älytön: ensin istutaan päivä bussissa, jumitetaan rajalla täysin sattumanvarainen aika riippuen kohdalle osuvan pikku-Stalinin mielivaltaisuusindeksistä ja lopulta päästään illaksi vaihtelevan tasoiseen majoitukseen. Seuraavana päivänä huristellaan bussilla tai maastoautolla keskelle ryteikköä sääret ja käsivarret villiintyneitä orapihlajia uhmaten etsimään horsmittuneita kivijalkoja, joilla kajautetaan Karjalan kunnailla (tai oma tunnuslaulu jos sukuseura on niin edistynyt, että sillä on moinen) ja nautitaan laadukasta sovetskoje šampanskoje. Seuraavana päivänä jo ehkä päristellään takaisin kotiin taas yhtä kokemusta rikkaampana jännittäen, millainen koppalakkikekkeruusi rajapuomia tällä kertaa operoi. Hauskaa on silti tai ehkä juuri siksi. Mietin, kuinka kauan tämä perinne elää nyt, kun rajan takana oikeasti syntyneiden määrä jokaisessa suvussa on vähenee vähenemistään? Tuleeko lapsemme jatkamaan sitä? Kauanko ylipäätään kivijalat tai tyhjät tontit säilyvät rajan takana? Kohoaako niihin vielä neuvostohenkiset elementtitalot, joiden pihoille ei niin vaan mennäkään hoilottelemaan?

Ylipäätään hassua, että itse tunnen jotain sidettä tuohon isoisältäni aikanaan riistettyyn maaplänttiin ja jonkinasteista katkeruutta sen kohtalon takia. Enhän minä ole mitään menettänyt. Minun lapsuuteni oli ihan onnellinen Etelä-Pohjanmaalla enkä lapsena kyseenalaistanut kuulumistani sinne, vaikkei kummankaan vanhempani suku lakeuksilta ollutkaan. Perheelläni oli keltainen tupa ja sokerijuurikasmaa, joita kukaan ei voinut meiltä viedä. Sittemmin olen tamperelaistunut ja omaksunut jopa osittain murteen. Tuleeko lapseni ehkä tuntemaan samoja katkeruuden ja kaipuun sävyttämiä tunteita rajantakaisiin paikkoihin, joissa ei ole ikinä elänyt tai käynyt? Viimevuotisessa Helsingin sanomien haastattelussa historioitsija Teemu Keskisarja totesi, että häntä harmittaa (hänen käyttämänsä sana oli tosin hieman roisimpi) päivittäin Viipurin menettäminen. Haamukipuja menetettyihin alueisiin voi siis syntyä ilman edes oman suvun yhteyksiä. Ehkä tieto lisää tuskaa?

Tuskankin välittymisen riskillä toivon, että lapseni kokee sukuseuran toiminnan mielenkiintoiseksi. Katkeruuden välittäminen sukupolvelta toiselle ja kovien kohtaloiden surkuttelu eivät ole toiminassa missään nimessä itsetarkoituksena, vaan perinteiden vaaliminen ja yhteyden pitäminen hajallaan pitkin Suomea ja maailmaa olevaan sukuun. Toivottakaa siis uusi tulokas tervetulleeksi!