Lapsiperhearjen hullunmyllyä on nyt takana kahdeksan kuukautta. Aika on kulunut hämmentävän nopeasti. Tai ylipäätään ajan kulumisen ymmärtäminen on ollut koetuksella, kun aiemmin kukaan tuntemani ei ole vastaavassa ajassa kolminkertaistanut painoaan, kasvanut miltei 40 % pituutta ja oppinut niin paljon uusia taitoja. Kun oma olemus on ollut jo pidemmän aikaa enemmän tai vähemmän staattinen (ainakin omasta mielestä) ja energia on kulunut lähinnä entropiaa vastaan taistelussa, tällaisen kehityksen seuraaminen on ollut käsittämätöntä.
Viimeinen viikko on kulunut mummolassa/ukkilassa maalla. Tytär on päässyt nukkumaan samassa pinnasängyssä, missä minä, veljeni, isäni ja hänen sisaruksensa ovat nukkuneet, sekä ruokailemaan syöttötuolissa, missä minä ja veljeni olemme myös aterioineet. Olen lisäksi lukenut hänelle samoja Mauri Kunnaksen kirjoja, joita minulle on luettu pienenä. Talo on tietysti oman isoisäni rakentama, ja jotkin uudemmat ulkorakennukset isäni rakentamia. Nykyisessä hektisessä ja nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa kertakäyttöisyys on nousut poikkeuksesta säännöksi, tällainen pysyvyys rauhoittaa. Perinteiden ja tarinoiden lisäksi myös jokin konkreettinen siirtyy suvussa eteenpäin. Se taas saa verrattain pitkän ajanjakson isäni syntymästä tähän päivään kutistumaan helpommin hahmotettavaksi ikään kuin kompensaationa siitä aikavääristymästä, jonka lapseni on saanut aikaan kuluneelle kahdeksalle kuukaudelle.