Joulukuun blogikirjoituksen on kirjoittanut Lauri Vuorikari.
Näin joulun lähestyessä tulee mietittyä, sen merkitystä
nykyaikana. Kun avaat tv:n, niin sieltä tulee lähes solkenaan mitä
erilaisimpia mainoksia; osta sitä, osta tätä lahjaksi. Radiossa
soivat lähes joka välissä kaikenlaiset joululaulut. Ja kaikki tämä jo
useita viikkoja ennen joulua. Ei siis turhaan sanota että joulu on
kaupallistunut. Pyritään luomaan ilmapiiri, jossa sinun on lähes
pakko ostaa jotain.
Toista oli ennen. Kyllä silloinkin kuuli radiosta joululauluja, mutta
niitä soitettiin vasta pari viikkoa ennen juhlaa. Telkkaria ei silloin
vielä ollut ainakaan meidän kylällä Uukuniemen Kummussa,
jossa asuimme. Jonkinlainen mahdollisuus tv:n katseluun tuli
siellä mahdolliseksi kesällä 1962, kun lähetinmasto Joutsenossa
aloitti lähetykset. Kuitenkin Kummusta lähettimeen on niin paljon
matkaa, että suurin osa kylästä jäi katveeseen. Ensimmäisenä
telkkarin osti Lemisen Reino. Heidän kotinsa oli korkeahkon
mäen päällä. Tämä ja viitisen metriä pitkä antenniputki
mahdollistivat jonkinlaisen näkyvyyden. Naapureita kun oltiin,
niin siellä sitä sitten käytiin katsomassa talonväen riesaksi asti.
Muistan, että meillä joulun aika alkoi siitä, kun sikapossu pääsi
hengestään. Siitä saatiin kunnon kinkku (läskiä reilu viisi senttiä).
Loput lihat tiinuun, kerroksittain suolaa ja lihaa, pakastimia ei
silloin ollut. Kuusi haettiin velipojan kanssa (useimmiten omasta
metsästä). Ruiskuorella päällystetty kinkku paistettiin tuvan
isossa uunissa jouluaattona. Laatikot, kalat, piparit ym. Herkut
tehtiin itse. Joulupöydässä saattoi olla vielä tomaattia, tuoretta
kurkkua ja banaaneja, jos niitä sattui olemaan myynnissä Pälösen
kaupassa.
Aattoiltana koko talon porukka kokoontui meidän isoon tupaan
pukkia odottelemaan. Tätä enne oltiin tietysti käyty saunassa
peseytymässä. Se oli rattoisaa kun meitä oli yhteensä 15. Lapsia
kymmenen. Kotitalomme oli jaettu kolmeen osaan. Talon toisella
puolella asui isän veli perheineen ja pikku kammarissa mummo
(isän äiti).
Yleensä, kun pukkia ei alkanut kuulua, isämme lähti tätä
etsimään. Ja kas kummaa kohta ovelta alkoi kuulua melua ja
valkoparta asteli sisään. Laulettiin pukille ja sitten kaikki saivat
lahjan, pari. Kun pukki oli lähtenyt ja lahjakääröt avattu, syötiin
vielä joulupuurot ennen nukkumaan menoa. Varsinainen
jouluateria syötiin joulupäivänä. Liekö ajan kultaamaa muisteloa,
mutta silloin ruoka maistui erikoisen hyvältä. Olihan pöydässä
herkkuja, joita arkena pöydässä ei näkynyt. Normaalisti syötiin
läskisoossia, tirripaistia, possupaistia tai jotain velliä.
Jotenkin tuntuu siltä, että tänä päivänä ainakin ruuan suhteen on
toteutunut laulun, “oi jospa ois Joulu ainiaan” sanat. Perustelen
tätä sillä, että nykyään syödään joka päivä lähes yhtä hyvin kuin
ennen Joulun aikaan. Kaikkea on nykyisin saatavilla kaupasta. On
aika vaikeaa panna paremmaksi.
Vaikka maailmassa on ollut kautta aikain sotia, nälänhätää,
kurjuutta, niin jotenkin tuntuu erikoisen pahalta kun Euroopassa
on käynnissä raukkamainen hyökkäyssota. Satoja tuhansia
ihmisiä on kuollut, tuoden mukanaan surua ja murhetta.
Tulevana jouluna tuhannet ihmiset viettävät sitä pommisuojissa.
Ei tästä ole kuin 85 vuotta kun meillä oli sama tilanne menossa.
Ainakin tämä joulu meillä menee ilman ulkopuolista uhkaa.
Toivottavasti jatkossakin saamme elää rauhassa. Todellisuus ei
muuta joulua, vaan Jouluna Jumala syntyy ihmiseksi maailmaan
ja tuo valon kaiken pimeyden keskelle.
Hyvää Joulua, Lauri V