Blogi

Seitsemänvuotinen taipaleeni sukuseuran hallituksessa päättyi heinäkuisessa sukuseuran sääntömääräisessä kokouksessa. Samalla sivuston ylläpitäjän vastuuni siirtyy hiljalleen uusiin käsiin. Toivotan siis minäkin Karin ja Leenan tervetulleiksi hallitukseen ja olen iloinen siitä, että sukuseuran toiminta jatkuu uusien innokkaiden hallituslaisten kanssa. Astun taka-alalle hieman haikein mielin, mutta samalla tuntien, että olihan tässä jo piruvie aikakin!

Skype ja myöhemmin Teams ovat mahdollistaneet etäosallistumisen kokouksiin, ja kokouspaikoistani eksoottisin  oli Toba-järvi Indonesiassa Sumatran saarella. Hyvi yhteydet toimivat sielläkin! Viimeisen parin vuoden aikana useimmiten osallistuin kuitenkin kotoa käsin, toisinaan vauva kantoliinassa rinnalla. Niin näppärää kuin Internet-ajan tarjoama etäilymahdollisuus onkin, mukavimmat kokousmuistot ovat muiden hallituslaisten kotona kasvokkain kokoustamisesta. Tarjolla oli usein herkullisia leipomuksia kuten karjalanpiirakoita, ja kokouksen jälkeen jatkettiin jutustelua vielä pitkään.  Viime aikoina kokouspaikka on usein ollut keskeisen sijaintinsa takia yksi Helsingin keskustakirjasto Oodin neuvotteluhuoneista. Mukava sielläkin on ollut tavata, vaikka vain kerran ehdin mukaan, ja puitteet ovat tuoneet kokouksiin virallista tuntua. Helsingin-reissut otin usein kulttuurin kannalta: yleensä lähdin aamujunalla Tampereelta, vingutin museokorttia aamupäivän mm. Ateneumissa, Kiasmassa ja Amos Rexissä, osallistuin kokoukseen ja tulin iltajunalla kotiin. Enää pienten lasten vanhempana tällainen hurvittelu ei valitettavasti ole ollut mahdollista.

Monia kokousmuistoja rikkaampana siirryn siis takaisin riviin (ja odottelen malttamattomana Tony Blairin kutsua). Näemme siis vastakin sukutapaamisissa. Niissäkin on varmasti karjalanpiirakoita tarjolla!

Meitä Matrin Hirvosten sukuseuran jäseniä kokoontui 30 perheenjäsenineen Hotelli Kuunupuistoon viettämään tunnelmaltaan välitöntä ja iloista tapaamista lauantaina 29.7.2023.

Sukujuhlan ohjelma toteutettiin tällä kertaa täysin suvun omin voimin. Tervetulopuheen piti puheenjohtaja Marja-Riitta Hirvonen. Juhlapuheessa sukuseuran perustajajäsen Lilja Heikkilä kertoi karjalaisuuden merkityksestä elämässään ja karjalaisen kieli- ja kulttuuriperinteen siirtämisestä seuraaville sukupolville. Kruunupuistossa työskennellyt Sirpa Hirvonen esitteli Kruunupuiston historiaa, kehitystä kuntoutuskeskukseksi ja sen nykypäivän haasteita. Musiikkia esittivät 11-vuotias Anni Tiusanen soittaen kannelta ja 9-vuotias sisarensa Helmi laulaen kauniin ja koskettavan Tuulien teitä -laulun.

Sukulaulun, Matrin Hirvosten kronikan, lauloimme reippaasti esilaulajien Malla Präktigin, Juha R. Hirvosen ja Seppo Rahkosen johtamina. Juhlan päätteeksi lauloimme Karjalan kunnailla… Siell´usein matkani määrätöin, läpi metsien kulki ja näreikköin, minä seisoin vaaroillas paljain päin, mistä Karjalan kauniin eessäin näin.  Sukutapaaminen 2023 ohjelma

Kesäisen juhlalounaan monipuolisine paikallisine herkkuineen nautimme Kruunupuiston ravintolassa sukulaisten kanssa seurustellen.

Sukukokouksessa toimi puheenjohtajana Kari Hirvonen ja sihteerinä sukuseuramme sihteeri Elle Huisman. Keskustelu kokouksessa oli innostavaa. Kiitos kaikille osallistuneille aktiivisuudestanne! Seuraavaksi kahdeksi vuodeksi sukuseuran puheenjohtajaksi valittiin Marja-Riitta Hirvonen ja hallituksen jäseniksi Heidi Heikkilä, Kari Hirvonen, Leena Hirvonen, Auli Holmberg, Elle Huisman ja Lauri Vuorikari. Toiminnantarkastajaksi valittiin Vesa Hirvonen ja varatoiminnantarkastajaksi Pirjo Palojärvi. Kokouksen päätteeksi palkittiin sukuseuran standaareilla sukuseuran hallituksessa toimineet Lauri Vuorikari ja Elle Huisman.

Illansuussa kokoonnuimme Kruunupuiston rantaan makkaraa ja lettuja paistamaan sekä kuulumisia vaihtamaan. Ah, kuinka hyviltä makkarat salaatteineen ja letut nokipannukahvin kera maistuivatkaan. Iloinen puheensorina, haastelu ja nauru täyttivät illan.

Sunnuntaina 30.7.2023 osallistuimme pienellä edustavalla joukolla Parikanniemisäätiön kirkkopyhään Uukuniemen kirkossa, jossa liturgina toimi Petri Tiusanen. Messun jälkeen kävimme Pekka ja Lucina Hirvosen haudalla laskemassa muistokukat.

Tapaamisemme tunnelma oli hyvä, aidosti rakentava ja rakkaudellinen.  Seuraava kohtaamisemme toteutunee matkan merkeissä ensi vuonna.

********

On elokuun viimeisimpiä päiviä kirjoittaessani tätä blogia, sumuiset aamut ja   marja- ja sieniretket lähimetsissä ovat kuuluneet päiväohjelmaani runsaan viikon ajan muiden mökkipuuhien lomassa Pirkanmaalla.  Metsä on minulle kauneuden ja ihastelun lähde ihmeellisine kasveineen  ja eläimineen. Metsäretkilläni olen nähnyt kolme upeaa kurkea aivan 30 metrin läheisyydeltä ja kahdeksan poikasen pyyparven. Mökkijärvellämme olen seuraillut laulujoutsenperheen uiskentelevan ja kouluttavan ainokaista poikastaan selviytymään pian alkavasta muuttomatkastaan kohti eteläisiä vesiä.

Kaunista elokuun loppua ja alkavaa syksyä teille kaikille rakkaat sukulaiset!

t. Marja-Riitta Hirvonen

Suomen suvi on parhaimmillaan, luonto on vihreä, linnut vielä laulelevat,
vesi järvissä mukavan lämpöistä. Toisaalta kesän hiipuminen jo alkaa
tuntua. Aurinko laskee jo n.40 minuuttia aikaisemmin kuin Juhannuksen
tienoilla. Päivät lyhenevät kukon harppauksen verran päivässä. Suomen
kesä on lyhyt ja kaunis, näin se vaan on taas jälleen kerran.
Saimaalla sorsan poikaset opettelevat lentämään. Ainakaan meidän
mökillä on havaintoja sorsapoikueista entistä vähemmän. Tänä kesänä
vain yksi poikue räpisteli kaislikossa. Siinä oli kuusi poikasta kun se eka
kerran huomattiin, toissa päivänä vain kaksi. Liekö lokit tai hauet
napanneet osan. Lokkeja on näkynyt harvinaisen vähän Ies-selällä. Tuskin
tähän on lintuinfluenssalla mitään tekemistä, kun havaintoja ei ollut
alkukesälläkään.

Kohta taas tavataan Punkaharjulla sukukokouksen merkeissä. Liekö
kesälomien vaikutusta kun vain parikymmentä on tulossa. Paikkahan on
hieno. Harjun maisemat ovat todella hieno nähtävyys, joskin jonkin
verran pilaantuneet uuden tien ansiosta. Perinteisesti siellä valitaan
puheenjohtaja ja hallitus pariksi vuodeksi. On yritetty löytää Marja –
Riitan korvaajaksi halukkaita, koska hän on ansiokkaasti hoitanut
tehtävää jo seitsemän vuotta. Kuitenkaan halukkaita ei tunnu olevan.
Sukumme vanhimman, äitini, taloon on saatu maalämpö toimimaan.
Tästä kerroin aikaisemmassa kirjoitelmassani, ja lupasin kertoa
kokemuksista. Noin puolen vuoden käytön perusteella on vähän aikaista
vetää lopullisia johtopäätöksiä sen edullisuudesta. Aika paljon näyttää
imaisevan sähköä. Kannattavuus riippuu hyvin paljon sähkön hinnasta.
On liikaa hehkutettu sen hyviä puolia.

Saimaalla, Rahikkalan kylässä 27.7.2023
Hyvää kesän jatkoa kaikille!

31.5.1973 Parikkalan Yhteislyseosta valmistui meitä ylioppilaita 63. (Vertailun vuoksi tänä vuonna Parikkalan lukiossa sai lakkinsa 12 ylioppilasta.)

31.5.2023 meistä 50 vuotta sitten kirjoittaneista kokoontui Parikkalassa riemuylioppilaiden tapaamiseen 38 ja olipa paikalla kaksi opettajaammekin.

Itse olin kieliluokassa, jossa kaikki oppilaat olivat tyttöjä. Sen ajan tytöt pääsääntöisesti avioituessaan ottivat miehensä sukunimen, mikä hankaloitti entisten koulutovereiden löytämistä. Aikamoisen salapoliisityön avulla tavoitimme oman luokkamme 23 oppilaasta 19, ja paikalle pääsi lopulta 11. Elämä on heitellyt meidät maailmalle, yksi asuu Yhdysvalloissa, yksi Saksassa, pari Ruotsissa. Ihan kaikkia emme tavoittaneet. Muutama meistä on jo nukkunut pois.

Kuinka ihanaa ja hämmentävää oli tavata entisen koulumme pihalla! Osa näytti ihan samalta kuin 50 vuotta sitten, osa oli muuttunut paljonkin. Vanha koulumme on remontissa, joten pääsimme sisään vain liikuntahalliin. Koulun uuden rehtorin puheen jälkeen osa nykyisistä oppilaista lauloi kanssamme ”Gaudeamus igiturin” ja painoimme lakit päähämme.

Päivä jatkui yhteisellä lounaalla ja seurustelulla. Kun rupesimme juttelemaan, 50 vuotta haihtui taivaan tuuliin, kaikki tuntuivat yhtäkkiä tutuilta. Mieleen muistui tapahtumia ja hauskoja muistoja myös opettajistamme. Niin monta kertaa kuului lause: ”Voiko siitä olla 50 vuotta?”

Päivä oli nostalginen ja tunteellinen. Oli kiva kuulla, mitä kukin on tehnyt koulun jälkeen. Kaikkien kanssa ei ehtinyt kunnolla jutella, juttua olisi riittänyt enemmänkin. Nyt kun löysimme toisemme, emme voi enää pitää 50 vuoden väliä. Oman luokkamme paikalla olleet päätimme yrittää tavata jo ensi kesänä ja saada mukaan nekin, jotka eivät nyt päässeet mukaan.

Gaudeamus – riemuitkaamme, kun löysimme toisemme taas!

Hmm onhan taas haasteellista keksiä kirjoituksen aihetta, minä kun en ole kirjoittaja tyyppiä, helpompi olisi rupatella kasvotusten. Mutta yritän, kiva olla täällä taas 🙂

Aiheeksi valikoitui melko uusi tuttavuus, saaristo. Tarkalleen ottaen Inkoon saaristo. Näitä pieniä hetkiä haluan jakaa kanssanne.

Minulle, Itä-Suomen järvien ja lampien läheisyydessä varttuneena, merestä on muodostunut erittäin rakas. Olenhan asunut meren läheisyydessä lähes 35 vuotta.

En osannut kuvitella miten erilaista ja hienoa saarielämä voi olla. Kunnioitusta herättävää. Vietämme saaressa aikaa vain kun meri on auki. Minua kiehtoo ja kiinnostaa tämä yksinkertoinen, karu elämä. Keliä kun ei voi valita vaan on elettävä luonnon ja sään mukaisesti. Sopii minulle. Harkitsenpa jopa vakinaisen paikan hankintaa.

Merellä sävyt vaihtuvat alin omaan valon ja vuorokauden mukaan. Mieli tekee lähteä rantaan kuuntelemaan aaltojen ääntä, seuraamaan lintujen häärinää, ihastelemaan kauniita, sileitä rantakallioita.

Aamuihmisenä seuraan auringon nousua sekä illalla auringon laskua, meren tyyneyttä. Mukavaa puuhastelua kaikki tyyni, kuten iltasaunan lämmitys, pulahdus virkistävään mereen, hyvä illallinen parhaassa seurassa. Ihanaa kehon ja mielen puhdistautumista.

Nautin suuresti veneellä liikkumisesta, ajamme ostoksille Inkoon keskustaan. Satama sijaitsee pienessä kanaalissa. Sieltä löytyy mm kauppakeskus Strand, kahviloita, baarikojuja sekä bensa-asema ja mikä tärkeintä, puhdasta vettä.

Satoi tai paistoi, meidän tulevaa keskikesän valon juhlaa vietämme Inkoossa hyvien ystävien seurassa. Kannattaa olla sopivasti itsekäs ja nauttia luonnosta ja kiireettömyydestä. Kesä on ihmisen parasta aikaa!

Auli

Vietin viime kuussa talvilomaa puolisoni kanssa viikon verran Amsterdamissa. Helmikuun koleudesta huolimatta kaupunki tarjosi parastaan. Van Gogh museo oli vierailupäivänämme loppuun varattu, vaikkei kuumin turistikausi varmasti ollut vielä käynnissä. Jokilaivat seilasivat kanaaleissa ja tulppaaneita myytiin joka paikassa, vuodenajasta johtuen tosin vain magneetteina ja muina matkamuistoesineinä.

Rakastan valokuvia ja reissumuistojen, sekä arkisten otosten kasaamista kuvakirjoiksi ja albumeiksi. Kirjoja selaamalla palaa kuin huomaamattaan muistoihin ja kuviksi ikuistettuihin hetkiin. Toisinaan kuvia on myös kiva lisätä sosiaalisen median alustoille, mutta samanlaista hohdokkuutta niissä ei ole kuin itse askarrelluissa albumeissa.

Amsterdamissa kiinnitin huomiota valokuvaamiseen aivan erityisellä tavalla. Museoissa, suklaaputiikissa sekä ravintoloissa oli valokuvausta varten tehtyjä kuvaus-seiniä. Siis tyylikkäitä taustoja, joiden edessä saattoi ottaa itsestään kuvia. Rijks- museossa ihailimme puolisoni kanssa 1500-luvun öljyvärimaalauksia. Vieressä toinen museonkävijä poseerasi valokuvalle esittävänsä samojen teosten ihailua. Moco- museossa upeat peileillä vuoratut huoneet täyttyivät selfieitä ottavista ihmisistä, ei teoksia tutkivista tai taiteilijoiden esittelytekstien äärelle pysähtyvistä museonkävijöistä. Jäin pohtimaan oliko kuvien tärkeimpänä tarkoituksena päätyä sosiaaliseen mediaan, vai sittenkin kuva-albumeihin joiden avulla juuri tähän hetkeen voisi myöhemmin palata?

Kävimme tammikuussa ammattivalokuvaajan luona perhekuvauksessa. Siis minä, siskoni, vanhempani ja isovanhempani varta vasten hymyilemässä kameralle, jotta saamme virallisen perhekuvan otetuksi. Olin lopputulokseen valtavan tyytyväinen. Sosiaalisesta mediasta tuota kuvaa ei löydy, sen sijaan se tulee löytymään kehystettynä seinältä. Tuota kuvaa katselemalla voi aina palata siihen talviseen lauantai-aamupäivään, kun vähän epävarmoina astelimme kameran eteen, mutta lopulta tunnelma oli rento ja kuvat sen mukaisia. Ja näyttäähän tuo perhe aika hyvältä yhdessä!

Aion siis jatkossakin ottaa valokuvia. Itseäni ja läheisiäni varten. Jotta voin tallettaa kaikki ihanat muistot ja palata niihin vielä vuosienkin päästä. Aurinkoa alkavaan kevääseen!

On vaikea uskoa, että lähdöstäsi on jo yli kolme kuukautta. Se tuntuu samaan aikaan silmänräpäykseltä ja ikuisuudelta. En enää odota soittoasi tai suunnittele reissua sinua katsomaan, mutta samaan aikaan näen sinut jatkuvasti mielessäni arkisissa puuhissasi: keittiössä essu päällä ruokaa laittamassa, keinutuolissa lehtiä lukemassa, pihalla tyhjentämässä biojäteastiaa tai puita kantamassa, talvella hiihtämässä tai lumettomana aikana kävelylenkillä. Ennen kaikkea näen hymysi ja rakastavan katseesi – niitä ei kukaan voi minulta viedä.

Pian lähtösi jälkeen ajattelin, että onneksi mitään ei jäänyt sanomatta. Nyt huomaan kaipaavani eniten juuri keskustelua kanssasi: Sinun rohkaisevia sanojasi, elämänmyönteistä asennettasi ja viisauttasi. Aitoa kiinnostusta pieniäkin elämäntapahtumiani kohtaan, myötäelämistä ja muistamista. Joka päivä olisi jotain uutta kerrottavaa sinulle.

Olen miettinyt viime aikoina elämiemme merkkipaalujen yhtäläisyyksiä: olimme samanikäisinä vaihto-opiskelijoina, tulimme samanikäisinä vanhemmiksi, menetimme molemmat äitimme seuraavan lapsen odotuksen aikana. Koitko sinä samoin kuin minä? Tunsitko sinäkin näitä samoja tunteita? Sinä todistit ensimmäistä hengenvetoani samassa sairaalassa, jossa minä viimeistäsi. Uskon sinunkin silloin itkeneen, mutta eri syystä.

Kun tein valokuvakollaasia elämästäsi muistotilaisuuteesi, minut valtasi helpotus siitä, että olet saanut elää monenlaisia vaiheita ja kokea niin paljon. Vaikka elämäsi loppui kesken, ehdit kuitenkin elää. Tiedän elämästäsi ennen minua loppujen lopuksi aika vähän. Vain sen, mitä olet kertonut. Minusta on hienoa, että sinussa on tuntematon puolesi ja elämääsi on kuulunut muutakin kuin me, perheesi, jota rakastit niin paljon. Kun katson nuoruudenkuviesi määrätietoisia ja haaveilevia katseita, voin vain arvailla, mitä niissä toivot tulevaisuudeltasi ja mitä kohti kurotat. Olet ollut paljon muutakin kuin äitini.

Minulle olet kuitenkin aina ollut nimenomaan äitini. Muistan sinut aina kilttinä, rakastavana ja ylpeänä meistä lapsistasi – silloinkin, kun ei välttämättä ollut aihetta. Lepää rauhassa äiti. Minulla on sinua ikävä.

Äitimme Inkeri (Hannan tytär), joka on sukumme vanhin, täytti vastikään 97 vuotta. Pää pelaa vielä hienosti, vaikka liikkuminen on huonoa. Lisäksi kuulo on mennyt muutama vuosi sitten. Hän asustelee edelleen yksinään omakotitalossa Lappeenrannassa. Vanhana ihmisenä hänellä pitää olla huoneiden lämpötila yli +20.

Onneksemme meillä ei ole suoraa sähkölämmitystä, vaan lämmitys hoituu öljykattilalla. Ei sekään ole enää mitään halpaa, kun polttoöljykin maksaa jo maltaita.

Nyt kun nyky viherpunahallitus hoputtaa siirtymään vihreään energiaan, ja fossiiliset polttoaineet ovat pahasta, niinpä mekin ajattelimme ottaa askeleen siihen suuntaan. Me lapset päätimme kerätä kolehdin ja
investoida maalämpöön. Toisaalta meillä valtiona tuntuu olevan hirveä
kiire päästä hiilineutraaliksi. Periaatteessa tämä on hyvä asia, mutta
vauhti tuntuu melko huimalta, kun huomioi meidän nykyisen osuutemme
maailman päästöistä, ja investoinneista, jotka tarvitaan.

Tarkastelimme myös vesi – ilmalämpöpumppu vaihtoehtoa, mutta se
toimii hyvin, jos ei ole kovia pakkasia. Maalämmön pitäisi riittää aina
lähes 30 asteen pakkasiin, kunhan lämpökaivo on riittävän syvä.
Koska vara ei venettä kaada, niin päätimme jättää öljykattilan varalle. Ei
voi tietää mitä maailmassa jatkossa tulee tapahtumaan, niin aina on hyvä
olla vaihtoehto B.

Asiaa lähdettiin edistämään viime keväänä, kaupat tehtiin ja
lämmönvaihdinyksikkö ja muut vehkeet ja tarvittavat putket saatiin
asennettua jo viime kesäkuun alussa. Puuttui enää lämpökaivo (=190m:n
reikä kallioon).

Urakoitsijan mukaan se piti porata viimeistään syksyllä, mutta homma
venyi niin että sitä alettiin porata vasta viime loppiaisena. Homma saatiin
tehtyä valmiiksi seuraavana päivänä. Työ oli melkoisen äänekäs, eikä
pölyltäkään säästytty. Porausjäte oli valmista rikastetta, l. hienoksi
jauhettua kiveä. Ei tullut otettua näytettä, ties vaikka olisi porattu
metallisuoneen. (Öljyä ei ainakaan ollut sillä kohtaa)

Seuraava vaihe on asentaa puuttuvat putket kaivosta lämmönvaihtimeen.
Ehkä päivän homma. Sitten pitäisi päästä nauttimaan halvasta
päästöttömästä energiasta. Tämä ei tosin pidä paikkaansa, sillä
kompressori vaatii sähköä toimiakseen, mutta kulutuksen pitäisi olla sen
verran pientä, että kokonaiskulut lämmityksen ja lämpimän käyttöveden
osalta pitäisi pudota puoleen nykyisestä.

Mikäli homma pelaa toivotusti, tulen siitä kertomaan myöhemmin.
Ainakin olemme tehneet osamme vihreästä siirtymästä tällä kohtaa!

Hyvää vuodenjatkoa kaikille!

Viisi vuotta sitten marraskuun lopulla, kun olin matkalla Suomi -100 v. Itsenäisyyspäivän  havuseppeletalkoisiin Kummun korkeakoululle, yövyin Punkaharjulla Hotelli Kruunupuistossa.  Rakennus oli minulle heti jotenkin tuttu, olin nähnyt siitä kuvia aikaisemmin. Tunnistin sen olevan entinen Takaharjun parantola.

• 

• 

• 

Ensi kesän sukujuhlamme – sukutapaamisemme ja sukukokous pidetään 29.7.2023 Hotelli Kruunupuistossa. Uskonpa, että on kiinnostavaa tietää hiukan paikan historiasta jo ennakkoon. 

Punkaharjulle v.1903 avattu Takaharju on yksi vanhimmista tuberkuloosiparantoloista Suomessa. Tuberkuloosi oli 1900-luvun alussa ja sotien jälkeen Suomessa yhtä pelottava vitsaus kuin maailmalla kolme vuotta sitten alkanut korona. Kauhea ja pelottava kansantauti tuberkuloosi kulki monella nimellä, kuten keuhkotauti, rintatauti, tuperkkeli, tubi. Tuberkuloosi oli maineeltaan erityisen synkkä, koska se, toisin kuin korona, tappoi nuoria ihmisiä ja erotti perheenjäseniä toisistaan.

Älä sylje lattialle, Spotta ej på golvet -ohjekyltit olivat tarpeen junissa ja julkisilla paikoilla, sillä taudinaiheuttajabakteeri tarttui ysköksistä. Ohjeistus on samankaltainen kuin nykyiset käsienpesu- ja maskisuositukset. Sairaiden eristämiseen käytettiin kuitenkin järeämpiä keinoja. Mäntymetsiin ja järvien rannoille eri puolille Suomea rakennettiin omat parantolat, joissa tuberkuloosia sairastavia hoidettiin. Vastasyntyneet pienokaiset eristettiin perheistään ns. joulumerkkikoteihin vielä 1970-luvulla. Ks. lyhytelokuva Tampereen joulumerkkikodista https://www.joulumerkkikotilapset.fi/joulumerkkikodit/elokuvia/

Sairaiden eristäminen honkain keskelle, raikas ilma, ravitseva ruoka ja lepo auttoivat, mutta vasta 1940-luvulla vastasyntyneille aloitetut Calmette-rokotukset ja tehokkaiden  antibioottien valvottu käyttö lopulta taltuttivat tuberkuloosin Suomessa. Näin parantoloiden tarve hiipui.

Kuulemme varmasti sukutapaamisessamme monia kiehtovia tarinoita Takaharjun parantolassa vietetyistä kuukausista, parantolaelämästä ja ehkäpä romansseistakin. Voimme nähdä ja kokea parantolan muuttumisen eri aikakausien tarpeisiin sekä modernisointihankkeineen kohti tulevaa.

20.12.2022 Marja-Riitta Hirvonen

Hyvä ystäväni, tyttäreni kummisetä, on vakavasti sairas, ja sairaus on jo palliatiivisessa vaiheessa. Samaan aikaan, kun hänen sairautensa eteni vaiheeseen, jolloin hoidot tehottomina lopetettiin, tyttäreni oli raskaana ja odotti kolmatta lastaan.

Heikenneestä kunnostaan ja ajoittaisista kivuistaan huolimatta ystäväni elää vielä aktiivista elämää. Vaikka elämän loppuminen on hänen puheissaan, hän elää niin kauan kuin elämää on. Nyt kun hän fyysisen kuntonsa takia ei enää jaksa lukea, hän on kuunnellut kymmeniä äänikirjoja. Hän on asettanut rajapyykkejä, mihin saakka haluaa elää. Hän ilmoitti aikovansa elää ainakin siihen saakka, kun hänen kummityttönsä saa vauvan. Ja niin kävi: vauva syntyi ja ystäväni elää vielä. Hän liikkuu jo pyörätuolissa, mutta hän haluaa vielä kuntonsa mukaan osallistua. Saatoin hänet äskettäin hänelle tärkeän järjestön kokoukseen.

Elinkaaren toisessa päässä olevaa pientä lapsenlasta olen päässyt hoitamaan pieniä aikoja. Hänkin tarvitsee apuani. Tunnen olevani onnekas, kun elämässäni on elämänsä juuri aloittanut viides lapsenlapseni ja ystäväni, jonka elämä on loppusuoralla. Molemmat tarvitsevat apuani, mutta molemmat antavat minulle niin paljon. He saavat minut muistamaan, kuinka lyhyt elämämme on.

Nyt vauva, pian jo vanhus. Siinä välissä meidän pitäisi oppia elämään hetkessä ja olemaan kiitollinen jokaisesta hetkestä. Emme voi elää enää eilistä, emmekä vielä huomista, elämä on nyt.