Blogi

Joka vuosi syksy lahjoittaa sateiden ja myrskyjen jälkeen vielä joitakin kuulaita päiviä. Niiden valossa ja hiljaisuudessa viipyy kesän kosketus.

Nuo päivät ovat joskus erityisen onnellisia: ihmisen on ikävä – ja kuitenkin hyvä olla.

Silloin syksy pitää ottaa talteen, sydämeensä.

Eilisen aamun sateen jälkeen avautui juuri edellä kuvaamani kaunis, lämmin aurinkoinen päivä. Sukuseuran hallitus piti kokoustaan ja keskustelimme suvun ja sukuseuran merkityksestä nykynuorille ja meitä seuraaville sukupolville.

On mielenkiintoista ja tärkeää kuulla jäseniltämme, erityisesti nuorilta ja nuorilta aikuisilta itseltään, heidän odotuksistaan ja toiveistaan sukuseuran toiminnan  kehittämiseksi.

Tätä sukuseuran blogia voi käyttää ideointivälineenä, kun kirjoitatte blogiin kommentteja esittäen konkreettisia odotuksianne. Sukuseuran hallitus on kiitollinen jokaisesta kommentista ja ehdotuksesta!

Rohkea ideointi ja ajatusten jakaminen on meille kaikille sydämen asia ja vahvistaa meitä sukuyhteisönä.

Syksyisin terveisin  Marja-Riitta & sukuseuran hallitus

 

Sukuseurallamme on ollut tapana käydä kantaisän ja – emännän kotipaikalla suunnilleen joka kolmas vuosi. Nähtävänä paikan päällä on vain rauniot talosta ja navetasta, joita pääsee katselemaan kun orapihlajien, vihulaisten ym. kasvien muodostama este on selätetty. Jotain mystisen kiehtovaa on aina päästä kohteeseen, vaikka tietää mikä siellä odottaa. Jotenkin siinä samalla on tunne, että tämä on meille kuin kunniatehtävä. Emme saa unohtaa juuriamme. Toivottavasti seuraavalle matkalle saamme mukaan myös enemmän nuorta sukupolvea, joka sitten osaltaan jatkaisi perinnettä kun me emme itse enää kykene.

Matrin kylähän oli vauras yhteisö ennen sotia. Savujakin parisen kymmentä kuten myös sukujakin esim, Hirvosia, Pulkkisia, Vuorinteitä Bergiä, Härkösiä, Hannosia ym.. Matkalla mukanamme oli mm. Hämäläisten suvusta Hannu ja Sirpa (Röksä), Nirkonniemen Toiviaisia edusti Heimo, Salmelan Härkösiä allekirjoittaneen lisäksi veljmies ja pari siskoa, Vuorinnettä edusti Tarja. Lisäksi vielä puolenkymmentä muita. Yhteensä meitä oli 27 + bussikuski Ihatsu.

Matkanjärjestäjänämme oli Xenia tours Simpeleen toimisto, joka hoiti järjestelyt paria asiaa lukuunottamatta kohtuullisesti. Loppujen lopuksi kaikki päästiin majoittumaan samaan hotelli Sortavalaan. Hotellissa kaikki pelasi normaalisti, olipa illalla elävää musiikkiakin ja Mika repäsi pari piisiä maan kielellä, mm. Vldimirskij centralin, joka on ryöstäjien ampuman Mikhail Krugin hieno kappale.

Tiesimme vanhastaan että tiet kohteessa ovat meikeläisten lähdön jälkeen -44 olleet lähes täysin hoitoa vailla. (tiemäärärahoissa vajausta kuten meilläkin?). Siksi pyysimme isomaavaraisia nelivetoisia maastokulkuneuvoja käyttöömme. Näitä ei meille matkatoimisto saanut lupauksista huolimatta.

Kuitenkin otin yhteyttä heidän paikalliseen edustajaansa, ja sieltä saatiinkin Ford Transit mies käyttöömme. Haluttiin kaksi mutta yhteen oli tyytyminen. Halusin perjantaina käydä Transitin kanssa tiedustelemassa missä kunnossa tiet todella ovat. Näin tehtiin, ja oli ilmiselvää, että isolla bussillamme ei päästä perille.

Lauantaiaamuna lähdimme bussilla kohdealueelle Transitmiehen seuratessa. Isolla bussilla päästiin kohtuullisesti tienhaaraan, jossa oli rajamiesten koppi. Transitilla lähdettiin Ihatsun kanssa katsomaan tietä risteyksestä oikealle. Tie huono ja kuski ajoi yhteen töyssyyn sillä seurauksella että takajousi katkesi. Mutta ei hätää, teipillä repsottava jousi saatiin pysymään ylhäällä. Auton korjaus maksoi varmaan enemmän kuin kaverille maksoimme.

Todettiin, että kuitenkin vasemmalle menevä tie vie kohteeseen. Niinpä lasti kerrallaan siirryttiin Matrin kylän suuntaan. Jäin itse risteykseen, halusin lähteä viimeisessä ryhmässä, koska vielä ei meiltä kukaan ollut kysynyt kulkulupaa. Kohtapa hurahti paikalle auto, josta tuli joku päällikkö tarkastamaan lupaamme. Kaikki ok, paitsi sanoi, että Salmelaan ei pääse, vaikka paperissa luki niin. Olisi natsalnikin mukaan pitänyt heille ilmoittaa menosta sinne kaksi päivää aikaisemmin. Paikka sijaitsee piikkilanka-aitojen välissä.

Pikkuhiljaa oli porukka päässyt Lucian ja Pekan kotipaikan raunioille. Siellä Marja-Riitta tarjosi paikalle päässeille kuohujuomaa, ja ohjelmassa oli Matrin Hirvosten kronikan ensiesitys. Itse en ehtinyt tuohon juhlaan koska lähdettiin Heimon ja Mikan kanssa yrittämään vielä pääsyä Salmelaan. Heimo oli jo kertaalleen käynyt rajamiesten juttusilla ja oli saanut positiivista singnaalia. Hänellä oli myös intressi päästä alueelle, koska Toiviaisten sukupaikka oli lähellä Salmelaa. Kappas vain, näytin luvat ja passit ja kuinka ollakaan kaikki harashoo. Kirjautimisen ja allekirjoitustemme jälkeen nuoret rajamiehet lähtivät näyttämään tietä . Samalla alkoi taivas jyristä ja vettä tuli kuin aisaa salamoiden kera. Kuitenkin pääsimme ehjänä perille. Ihasteltuamme Korpijärven pintaa ja vanhoja raunioita aikamme köpöttelimme takaisin. Heimon mökille olisi ollut reilut puolikilsaa, ja ehdotimme saunamatkaa pojille sinne. Jäi löylyt ottamatta.

Erityismaininta pitää antaa Röksän Sirpalle ja veljelleen, jotka patikoivat ryteikössä varmaan yli kymmenen kilometriä. Löydettyään takaisin metsästä, olivat väsyneitä mutta onnellisia, nähtyään sukunsa kotipaikan rauniot.

Paluu hotelliin tapahtui käännetyssä järjestyksessä.

Yleisesti voi sanoa, että matka sujui tosi hyvin, kukaan ei sammunut, eikä kellään kadonnut lompakko tai passi, tietääkseni.

Suomen rajalla saimme näytteen tullin koiran hajuaistin tarkkuudesta, jonka takia pari tuntia tullimiehet penkoivat tuloksetta bussiamme.

Haluan kiittää kaikkia matkalle osallistuneita mukavasta seurasta ja toivottaa kaikkea hyvää jatkossa. Toivottavasti tavataan vielä näissä merkeissä

Terveisin, Lauri

Valkovuokkojen aikaan – Matrin matkaa odotellessa

Kevät on tullut ja on pian tulollaan kaikkialle Suomeen. Saimme tänä vuonna nauttia muutamista ihanan lämpimistä huhtikuun päivistä, kunnes takatalvi viivytti kevään tuloa. Kirjoitan tätä blogia äitienpäivän aaton aattona ja kuvaan tunteitani ja ajatuksiani.

Äitienpäivä on aina yhtä herkkä ja tunnelmallinen luonnon vihertyessä ja kasvien kukkiessa eri sävyissään. Omaan äitienpäivääni ovat aina kuuluneet valkovuokot, nuo hennon valkoisen – vaaleanpunasävyiset Anemone nemorosat.

Kevät ja luonnon herääminen rankan talven jälkeen tuovat mieleeni Matrin ja sen upean lehtokasvillisuuden, jota olen pariin kertaan saanut sukuseuramme matkoilla ihastella.

Tulevaan, kesäkuussa sukuseuramme järjestämään Matrin matkaan valmistautuessa olen lueskellut mm. Veikko Pitkäsen kirjaa Matri ja matrilaiset.  Tässä kirjassa on sivulla 55 mielenkiintoinen kuva, jossa nimitekstinä on Matrin koululla Äitienpäivänä – On suu vehnäsellä – Onnea. Tunnistan kuvasta keskellä kolmannella rivillä seisovan isäni Eino-enon vaimon Alma Ahokkaan, mutta en ketään muita juhlittavia matrilaisia äitejä.

Milloin kuva on otettu? Keitähän kuvassa olevat äidit ovat? Onko Lucina, sukuseuramme esiäiti tai isoäitini Elmina Hirvonen (o.s. Ahokas) mahdollisesti mukana? Olisi upeaa jakaa tietoja matrilaisista perheistä ja löytää vastauksia pohtimiini kysymyksiin yhdessä muiden Matriin kesäkuussa matkaavien kanssa. Kiehtovaa olisi kuulla miten äitienpäivää Matrissa vietettiin.  Entä miten muita vuodenkiertoon liittyviä tapahtumia vietettiin?

Nykyisin on tasa-arvoista jakaa perheissä vanhempien työt, tehdä sitä mitä kukin osaa parhaiten. Äitienpäivää kuten myös Isänpäivää voitaisiin mielestäni viettää vuoden jokaisena päivänä, sillä niin arvokasta perheenä toimiminen ja perheen kasvatustehtävät ovat.  Matrilaiset äidit ja isät suurperheineen omasivat toimissaan rohkean ennakkoluulottoman yrittämisen halun ja periksiantamattoman sisun. Sekä naiset että miehet olivat ahkeria, käteviä ja taitavia.  Perheissä pojat ja tytöt kasvatettiin yhteistyöhön ja yhteisvastuuseen.  Kyläläisten yhteistyö oli merkittävää, sillä mm. meijeri- ja saha- ja muun osuustoiminnan kautta elintaso saatiin kohoamaan. Yhteisistä asioista oltiin kiinnostuneita ja valmiita kehittämään yhteistä hyvää.

Kevään tulo kauniissa Karjalassa oli Veikko Pitkäsen mukaan sanoin kuvaamaton. Jokainen matrilainenkin kiirehti valmistautumaan kesän tuloon – näkemään kevään ihmeen, kuulemaan luonnon äänet ja käen kukunnan. Käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton….

Onnellista toukokuuta ja työn iloa kaikille! 

Toivottavasti kesäkuussa pääsemme keväiseen Matriin!

10.5.2019 Marja-Riitta Hirvonen

 

Lapsuudenkodissani roikkui eteisen naulassa kassi. Sellaisia kasseja näki aina silloin tällöin käytössä, joten mistään erikoisesta mallista ei ollut kysymys. Kuitenkin tuohon eteisessämme roikkuvaan kassiin liittyi oma tarinansa, joka vie ajatukset liki kahdeksankymmenen vuoden taakse.

Talvisota vaikutti luonnollisesti kaikkien rintamapalveluksessa olleiden elämään. Mutta tämän lisäksi se vaikutti myös siviiliväestön elämään. Erityisesti se vaikutti niiden elämään, joiden kotiseutu muuttui sotatantereeksi. Tällaisilta alueilta ei väestön evakuoiminen aina sujunut ajoissa, vaan siviiliväestö sananmukaisesti joutui pakenemaan sodan jaloista.

Vanhempamme asuivat ennen talvisotaa Suojärvellä. Isämme oli opettajana Suvilahden Välikylän kansakoululla. Uusi koti oli valmistunut vähän aikaisemmin. Nuoreen perheeseen kuului myös vanhin sisaremme Eila, joka oli syntynyt vuonna 1937. Kotitalo sijaitsi muutaman kilometrin päässä Neuvostoliiton rajasta.

Ennen Talvisotaa isämme oli jo ylimääräisiin harjoituksiin (YH) kutsuttuna poissa kotoa. Hän toimi Erillinen pataljoona 8 (ErP 8) kranaatinheitinosaston päällikkönä. Pataljoonan perusti Salmin suojeluskuntapiiri 6.10.1939 saamansa käskyn mukaisesti Pitkärannassa seuraavasta päivästä alkaen. Toisin sanoen isämme oli ollut poissa kotoa jo lokakuun alkupäivistä saakka. Ensimmäinen merkintä Krh-osaston sotapäiväkirjaan on tehty lokakuun 12. päivänä. Sodan alussa ErP 8 osallistui suojajoukkotaisteluihin Rajakonnussa ja myöhemmin sodan jatkuessa Lemetin taisteluihin.

Kun näin äitimme oli yksin parivuotiaan Eilan kanssa, tuli myös vanhempiemme kotiin käsky evakuoinnista.

Millainen mahtoi olla tunnelma? Helppo arvata, että talossa vallitsi paniikki. Nuori, 22 vuotias aviovaimo päättämässä, mitä voisi ottaa mukaan ja mitä jättää, aivan ilmeisesti lopullisesti. Nuori tytär itkunsekaisesti pyörimässä jaloissa. Äiti haki kassit esille. Siihen aikaan ei ollut Samsoniten perässä vedettäviä pyörillä varustettuja laukkuja. Oli otettava mitä ole. Niiden joukossa kuvan kassi.

Lapsena ollessani isämme käytti kassia ostoskassina kaupalla käydessään. Silloin siinä oli vielä alkuperäiset hantaakit. Käytössä ne rispaantuivat ja on uusittu siististi pikilangalla ja suutarin naskalia hyväksi käyttäen. Tuolloin ihmisillä oli vielä aikaa ja taitoa korjailla tarvekalujaan. Saattoi myös olla niin, että tässä ei ollut kysymyksessä mikään tavallinen kassi, joka olisi loppuun käytettynä heitetty pois ja hävitetty. Tällä kassilla oli oma merkityksensä ja se haluttiin säilyttää.

Usein isä kassin käteen ottaessaan kertoi, että tämä on ainoa asia, joka on Suojärveltä säilynyt. Ja joka kerta tämän sanoessaan hän teki sen ikään kuin asia olisi ollut aivan uusi, aiemmin kertomatta jäänyt. Mitä mahtoi isä ajatella kassiin tarttuessaan? Miettikö koskaan sitä, millaista elämä olisi, jos kassi olisikin saanut roikkua kaikki nämä vuodet suojärveläisen talon naulassa?

Entä mitä äiti pakkasi kassiin, tähän ja muihin, jotka mukaansa otti? Totena perheen piirissä kerrotaan, että kasseissa evakkomatkalle lähti muun muassa matonkuteita. Kaikkien tavaroiden mukana evakkoäidit kantoivat tietämättään kasseissaan ja pussukoissaan myös siihen astisen elämän muistot, toteutumatta jääneet tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat ja voimien rippeet, joiden varassa uutta elää alettiin rakentaa uudessa paikassa, kuka missäkin.

Nyt on talvi parhaimmillaan: lunta on reilusti ja pakkanen sopivan kirpeää. Valon määräkin lisääntyy päivä päivältä. Pääsee hiihtämään, laskettelemaan, pulkkailemaan, luistelemaan, avantouimaan ja lumpihankeen kierimään. Kuukauden nimi voisi olla lumikuu, mutta jonkin ihmeen takia se on tammikuu. Jokunen vuosi takaperin pysähdyin varmaan ensimmäisen kerran miettimään miksi. Tiedättehän, monia totuttuja asioita ei kyseenalaista – ne ovat jotain, koska näin on.

Selvisi tammen tarkoittavan puulajin lisäksi keskisalkoa – tammikuu kun on keskellä talvea. Ei siis sen suurempaa mystiikkaa kuin muissakaan kuukausiemme nimissä. Helmikuussa aurinko paistaa jo lämpimämmin muodostaen lumen pinnalle helmiä. Maaliskuussa maa alkaa näkyä, huhtikuussa poltettiin kasket eli huhdat ja toukokuussa tehtiin toukotyöt. Kesäkuussa viljelemätön maa laitettiin kesannolle, heinäkuussa tehtiin heinätyöt ja elokuussa koitti elonkorjuu. Syyskuussa alkaa syksy, lokakuussa roiskuu rapa, marraskuussa luonto vaikuttaa kuolleelta ja joulukuussa juhlitaan joulua. Joulukuu oli tosin muinoin viimeisen vuodenajan vaihdoksen kunniaksi nimeltään talvikuu.

Hyvä Suomi, ihailtavaa käytännöllisyyttä! Kuiden nimet ovat sidoksissa luonnonkiertoon ja maanviljelystöihin – paikallishistoriaa parhaimmillaan. Se on oikeastaan jonkinlainen ylpydenaihe: meillä eivät kuiden nimissä kummittele muinaiset roomalaiset jumalat ja keisarit, jotka ovat levinneet laajemmalle kuin Rooman valtakunta kulta-aikoinaan. Tästä kiitos mm. keisarikunnan osasten Hispanian ja Gallian sekä syrjäisen provinssin Britannian myöhemmille imperiumiajoille. Marsin, Afroditen, Maian, Julius Caesarin ja kumppanien nimeen aikansa laskevat englanninkielisen ja espanjankielisen maailman sekä useimpien Euroopan maiden lisäksi mm. omapäinen Venäjä, Aasian saarivaltiot Filippiinit ja Indonesia sekä swahilia puhuvat Afrikan kansat. Kaikkein parasta roomalaisessa nimistössä ovat kymmenkuisesta kalenterista 12-kuiseen kalenteriin siirtymisen yhteydessä väärille paikoille pullahtaneet numeroiden seitsemän (septem), kahdeksan (octo), yhdeksän (novem) ja kymmenen (decem) mukaan ristityt loppupään kuukaudet. Ehkei kukaan huomaa. Jokseenkin hupaisaa sekin, että kuukausien nimeämisestä vastuussa olleelta roomalaisbyrokraatilta loppuivat ideat jo kuuden jälkeen.

Kiinalaiset tosin eivät ole lähteneet kikkailemaan sitäkään vähää. Kuukaudet kuuluvat yksinkertaisuudessaan näin: yksikuu, kaksikuu, kolmekuu, neljäkuu, viisikuu, kuusikuu, seitsemänkuu, kahdeksankuu, yhdeksänkuu, kymmenenkuu, yksitoistakuu ja kaksitoistakuu.

Pohtikaamme näitä ja nauttikaamme tammikuun viime hetkistä!

Kun olin lapsi, olimme aina jouluaaton kotona. Aatto oli meidän perheessä ”aatto”, siis juhlapäivää edeltävä päivä, ei juhlapäivä. Äiti ja isä puuhaisivat omia jouluaskareitaan, minä ja Vesa-veljeni mukana. Odotimme iltaa ja joulupukkia. Illalla saunottiin, syötiin jotain, mutta aattona ei ollut juhlapöytä katettuna. Illalla tuli pukki, joka toi jokaiselle paketin. Joku joulu huomasin, että paikalla ollut Veikko-setä lähti ulos tupakalle, ja sillä aikaa tuli joulupukki ja toi lahjat. Pukki lähti ja Veikko tuli tupakalta. Silloin huomasin, että pukilla oli ollut samanlaiset kengät kuin Veikolla, ja salaisuus alkoi paljastua…

Jouluaamuna käytiin usein Saaren kirkossa. Kirkkoon mentiin linja-autolla hirmuisen aikaisin. Unisena kylmä linja-auto tuntui jäiseltä ja niin myös kirkko, kunnes se lämpeni ihmismäärän ansiosta. Kirkon jälkeen tultiin kotiin, ja oli vielä hämärää, kun juotiin aamukahvit. Varsinainen joulun juhlapöytä, jossa oli kinkkua, laatikoita, sienisalaatttia, karjalanpiirakoita sekä jälkiruuaksi riisipuuroa ja ”sekametelisoppaa” katettiin joulupäivänä.

Usein kävimme joulupäivänä Myötävaaran mummolassa Hilja-mummon luona. Muistan, että mummolassa jouluna oli pöydässä kystä kyllä, vaikka elämä olikin paljon vaatimattomampaa kuin nykyään. Mummon antamissa lahjapaketeissa oli tavallisesti villasukat. Joulukuusessa oli kiiltäviä nauhoja, enkelikarkkeja, latvassa tähti ja oikeat kynttilät.

Joskus jäimme äidin mummolaan muutamaksi päiväksi, ja joskus siellä oli äitini lisäksi myös tätini Elli ja Liisa ”ativoissa”. Ainohan oli vielä ”tyttö” ja asui Myötävaarassa. Usein ”Hannosen tytöt” tekivät joulun jälkeen yhdessä jotain käsitöitä, laittoivat loimen kangaspuihin tms. Näistä hetkistä on jäänyt mieleeni lämmin sisarusten yhteinen juttu, naisten juttu.

Nyt olen itse mummo, ja lapseni ja lastenlapseni ovat yhtä joulua lukuunottamatta kaikki viettäneet joulun kanssani. Aattona katamme illan suussa joulupöydän, jonka antimet tulevat nyyttikestiperiaatteella. Minun osani on tehdä laatikot, sienisalaatti ja karjalanpiirakat, kun lasteni mielestä kukaan muu ei osaa tehdä niitä oikeanlaisiksi. Muut antimet saapuvat luokseni tulevien rakkaitteni mukana. Joku leipoo jälkiruokia, joku tekee rosollia, joku tuo seitan-kinkun, joku tuo viinejä, joku juustoja. Pöydässä riittää vilskettä. Vatsat pullollaan availemme vuorotellen lahjojamme, pelailemme pelejä ja vietämme yhdessä aikaa.

Yksi perheemme jouluperinne on valvoa vanhimman lapsenlapseni syntymäpäivään. Hän syntyi 25.12. 2001 klo kolmen aikoihin 1190 g painavana keskosena. Hän haluaa, että hänen kanssaan valvotaan, jotta saamme onnitella perheemme jouluvauvaa syntymäpäivän johdosta.

Rakastan viettää jouluni perheeni kanssa, meno muistuttaa ”Seranon perheen” meininkiä. Vastapainoksi rakastan myös olla itsekseni. Kun jälkikasvu tavallisesti viimeistään Tapanin päivänä häipyy omiin koteihinsa, nautin omasta rauhastani keinutuolissa, seuranani lasi punaviiniä, kirja ja Evita-kissani.
Ihanaa joulua ja hyvää uutta vuotta teille kaikille sukuseuralaisille ja teidän läheisillenne!

Seuraavaksi blogausvuorossa hallituksen jäsenistä Paula.

Musankuuntelusta

Marraskuun kunniaksi päätin kirjoittaa blogiin jostain kivasta. Nimittäin kuuntelen aika paljon musiikkia. Yleensä kun liikun julkisilla Helsingissä eli käytännössä päivittäin, vetäydyn kuulokkeiden ja musiikin luoman poissaolokyltin suojiin. Jotka asutte kaupungeissa ehkä ymmärrätte tällaista käyttäytymistä.

Olen walkman– ja discman -ajan nuori, joka tankkasi levyjen kansilehdet moneen kertaan. Musiikin lisäksi minua kiinnostaa yhä ihmiset musan takana. Mitä he haluavat kertoa? Epämääräisesti koen, että jokainen musiikkikappale on tekijänsä estetiikan ja elämänkatsomuksen manifesti jollain hämärällä tavalla. Vähän niin kuin jokainen ihminen on jollain tavalla oman perimänsä manifesti.

Eikä mua edes kiinnosta musiikin tekijät persoonina. En innostu starakulttuurista ja jalustoille nostamisista, en myyntinumeroista. Janoan musiikkia, joka kantaa tekijöiden kokemuksia ja olemuksia ikään kuin muotoina tai hahmoina. Haluan kuulla mitä asiaa heillä oikeasti. Musiikki voi kertoa paljon enemmän kuin laulujen sanat. Yksi yksittäinen kappale harvoin riittää tutustumaan artistiin/muusikkoon/yhtyeeseen/säveltäjään/tuottajaan kovin hyvin, ja siksi kuuntelen suoratoistopalveluistakin enemmän kokonaisia albumeja kuin sekalaisia soittolistoja.

Busseissa ja junissa kulkeminen on siedettävää, kun menee musiikkiportaalista läpi ja pääsee vieraaksi noiden tuntemattomien musiikintekijäihmisten avaamiin maailmoihin. Usein siellä on jotain tuttua ja turvallista hieman eri lailla laitettuna (samat ikeakalusteet mutta eri järjestyksessä, samat hippikankaat seinillä tms). Mutta ei aina. Joskus on aivan vieraita kasveja puutarhassa ja booli ihan uuden makuista. Ja mikä parasta, sinne voi palata aina uudestaan.

Päätän kirjotuksen näihin eskapistisiin tunnelmiin. Hyvää marraskuuta kaikille! Moikataan jos huomataan!

Marja-Riitan toivomuksesta koko hallitus on laukaistu blogosfääriin tästä syksystä alkaen. Sivuston ylläpitäjänä sain kunnian vetää ensin.

Kesällä Euroopan vallannut halparuokakauppaketju Lidl leukaili mementomorimaisesti Suomen suven lyhyydestä tyyliin: ”nauttikaa nyt, pian jo ovat lanttulaatikot uunissa.” Silloin kampanjan hölmöille letkautuksille tuhahti ylimalkaisesti, mutta syksyn tullen havahtui karuun todellisuuteen ihmetellen, mihin ne juuri hetki sitten yllä hautoneet ennätyshelteet katosivat. Tämä tuli taas mieleen, kun vietimme tyttöystäväni kanssa viikonloppua mökillä Äänekoskella. Keitele-järven veden lämpötila oli lupaa kysymättä laskenut 20 astetta sitten viime visiitin, ja mökin sisälläkin piti ensimmäisen illan pukeutua villapaitaan ja huppariin. Saunominen oli toki tästä syystä erityisen nautinnollista, joten mitäs moisesta valittamaan. Aamu-usvaan verhoutunut järvi oli niin ikään varsin kaunis näky (ja vuodenajan myöhäisen auringonnousun takia aamu-unisenkin helppo todistaa.)

Pidimme molemmat perjantain etätyöpäivänä, jolloin mökkiläisenä ehti olla päivän kauemman. Myönnettäkööt, että on hieman kerettiläistä saastuttaa rentoutumisen pyhättö tuomalla mukanaan tietokone ja työasiat, mutta joskus joutuu tekemään kipeitä kompromisseja. Muuten aika onneksi kului varsin leppoisasti: kirjoja lukiessa, musiikkia kuunnellessa (Cats-musikaalin katsomisen jälkeen Andrew Lloyd Webberin tuotanto on ollut kovassa käytössä), ruokaa laittaessa, soudellessa ja saunoessa. Kävimme myös lähisaaressa sieniretkellä ja onnistuimme löytämään mukavasti suppilovahveroita sekä muutaman kantarellin.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että loka – joulukuun voisi olla hyvillä mielin pois Suomesta joka vuosi, jos pystyisi, koska silloin täällä ei ole mitään menetettävää (yksi kuukausi saa nimensä kurasta, toinen kuolemasta, viimeisessä sentään on lupaus juhlasta). Pakko kuitenkin pitkin hampain myöntää, että on tässäkin vuodenajassa puolensa.

Puolet suppiksista päätyivätkin piiraaseen, joka tuli juuri ulos uunista. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Rakkaat sukulaiset!

Syyskuun tuulet jo tuivertavat….   

Kotipuutarhureina olemme  jo puolisoni kanssa säilöneet kesän satoa paljon. Talven varalle on säilöttynä omena- ja luumuhilloa ja  suolasieniä aivan kuin karjalaisen perinteen mukaan tulee ollakin.

 

 

 

 

Sadonkorjuu ja toimet kohti tulevaa ja sukuseuran uuden hallituksen  kaksivuotiskautta

Niinkuin puutarhuri kokoaa satokauden lopuksi arvioita sadon onnistumiseen liittyvistä tekijöistä niin myös sukuseuramme hallitus pohtii erilaisten toimintojemme vaikutuksia sukuseuran toiminnan jalostamiseen.

Kesän sukukokouksessa saimme hyvää palautetta uusien nettisivujen ylläpidosta, materiaaleista ja jutuista. Teidän sukulaisten tapaaminen livenä, kasvokkain oli mielestäni enemmän kuin tärkeää! Se oli koskettavaa ja siinä oli mukana draivia ja spiritiä,  mukaansatempaavuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta!

Sukuseuran uusi hallitus kokoontuu ensimmäiseen kokoukseensa 29.9.2018. Jos sinulla on mielessäsi ajatuksia, ideoita tai sukukokouksessa saamiemme evästysten lisäksi  joitakin muita uusia toimintaamme edistäviä ehdotuksia, lähetä siitä viestiä tämän blogin kommenttina tai minulle suoraan s-postina marjariittahirv@gmail.com.

Olen kirjoittanut Puheenjohtajan blogia pari vuotta tarkoituksena kuvata omaa elämääni, luoda tuttuutta sukulaisten välille ja tehdä sukuseuratoimintaa näkyväksi ja kiinnostavaksi.  Jatkossa tulemme uudistamaan ja monipuolistamaan blogin kirjoittamista….  ainakin yritän saada  hallituksen jäsenet innostumaan blogista!

Katsotaan ja odotetaan innolla mitä kaikkea hallituksen jäsenet jatkossa kirjoittavat!

Kiitos teille kaikille yhteisistä hetkistä ja kannustuksesta. Olette tärkeitä ja mukana ajatuksissani.

Nautinnollista syksyä!

14.9.2018 Marja-Riitta Hirvonen

 

 

     KIITOS Rakkaat sukulaiset   

lahjoistanne ja yhteisöllisyyttä huokuvasta sukutapaamisestamme!                  On ilo havaita sukuyhteyden syvenevän vuosi vuodelta!

Yhdessä onnistuimme järjestämään ”ihanan,  antoisan ja hyviä muistoja herättävän” sukutapaamisen 28.-29.7.2018 Helsingissä. SUURKIITOS kaikille sukutapaamiseen ja sukukokoukseen osallistuneille! Meitä oli mukana lauantaipäivän ohjelmassa lähes 50 ja sunnuntain helteisellä retkellä Suomenlinnaan 25 sukulaista.

Lämmin kiitos sukuseuran hallituksen jäsenille hyvin sujuneista järjestelyistä ja erinomaisesta yhteistyöstä!

Pidimme aktiivisen sukukokouksen 28.7.2018 Kulttuurikeskus Sofiassa, jonka linjauksia sukuseuran hallitus lähtee pikimmiten tarkentamaan ja toteuttamaan.  Sukuseuran puheenjohtajaksi valittiin seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi edelleen Marja-Riitta Hirvonen ja hallituksen jäseniksi Juha-Pekka Hirvonen, Juha R. Hirvonen, Paula Präktig, Heimo Härkänen, Elle Huisman ja Lauri Vuorikari. Merkittävin tapahtuma ensi vuodelle, vuodelle 2019, tulee olemaan Matrin matka. Seuraavan vuoden, v. 2020 huipennus on sukuseuramme 10-vuotisjuhlatapaaminen ja  sukukokous sukuseuran kotipitäjässä Uukuniemellä.

Toivotan kaikille sukulaisille ja Matrin Hirvosten ystäville kauniita elokuun päiviä ja riemuisia sadonkorjuun hetkiä!

9.8.2018    Marja-Riitta Hirvonen