Blogi

Viime kesä oli poikkeuksellinen. Kevään rajoitetun elämän jälkeen sai nauttia ihanista asioista: perheestä, ystävistä, kasvimaasta, lapsuuden kodista. En tiennyt, miten paljon kaipasinkaan päästä maalle lapsuuden kotiini, kun se oli ollut vähän aikaa mahdotonta.

Monta asiaa osaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Ehkä tämän epidemian ansiosta opimme nauttimaan jokaisesta hetkestä ja elämän pienistä asioista kuten lapsenlapseni osaavat. He iloitsivat, kun metsästä löytyi muutama mustikka. Kun maalla kysyttiin, mitä he haluavat jälkiruuaksi, he halusivat syödä yli jääneet perunat 🙂

Minäkin olen opetellut nauttimaan pienistä ihanista hetkistä vaikkapa kasvimaalla tai maalla laiturilla. Luonnon keskellä saa olla hetken omien ajatustensa kanssa.

Syksyn pimeydessä ja kylmyydessä nuo kesän muistot antavat energiaa ja vastustuskykyä viruksiakin vastaan.

Hyvää syksyn jatkoa, terveyttä ja joulun odotusta kaikille!

Syksy on vuodenajoistamme vaikuttava ja kaunis.  Mieleeni nousee haikeus, on tarve hyvästellä mennyt kesä!

Sadonkorjuu puutarhassa ja varautuminen talveen metsämarjoja ja sieniä keräten ovat selviytymiskeinojani, joista saan uutta intoa loppukesän ja alkusyksyn päiviini.

Metsä on minulle rakas, kuten meille monille suomalaisille. Lapsuusperheeni kanssa retkeilimme paljon. Luontoyhteyttä tuki myös partioharrastukseni. Partioleirit olivat huikeita elämyksiä uusine partiotaitoineen, iltanuotioineen ja leirikirkkoineen. Lapsenlasteni kanssa olemme tehneet metsäretkiä usein lähimetsiin kuunnellen metsän ääniä ja tutkien luonnon ihmeitä. Retkemme kruunaa aina yhdessä valmisteltujen retkieväiden nauttiminen kauniissa ympäristössä!

Eilen syyskuun viimeisenä sunnuntaina retkeilimme puolisoni kanssa Porkkalanniemellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Porkkalanniemi on yksi Suomen neljästä ensimmäisestä kansallispuistosta, jotka perustettiin vuonna 1938. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto vaati rauhanneuvotteluissa Suomelta  Porkkalanniemen ja sen läheisyydessä olevan alueen luovuttamista käyttöönsä 50 vuodeksi. Alue kuitenkin palautettiin Suomelle maailman tilanteen muututtua jo vuonna 1956.  Porkkalan alueesta tekee arvokkaan ja erityisen sen sijainti. Porkkalanniemi on Suomenlahden kapeimmassa kohdassa, Viron pohjoisrannikolle on Porkkalan kärjestä vain 36 kilometriä.  Pitkälle lounaaseen, keskelle Suomenlahtea työntyessään, Porkkalanniemellä on ollut ja on edelleen vaikutuksensa niin lintujen muuttokäyttäytymiseen, vedenalaisen luonnon olosuhteisiin kuin aikanaan merenkulkuun ja puolustusstrategioihinkin. Alue on nykyisin virkistyskäytössä, vaikka kansallispuiston asemaa se ei ole saanut.

Porkkalassa metsä kohtaa meren! Monimuotoiset luontohavainnot ovat houkutelleet lintuharrastajat, veneilijät ja retkeilijät tähän upeaan  luontokohteeseen.  Mennyt kesä oli hankala koronapandemian rajoitusten vuoksi. Luulenpa, että luonto tukee meitä suomalaisia selviytymisessämme tuon uuden pandemian kourista. Onhan aivan erityistä, että kesä on jatkunut syyskuun loppuun asti. Eilenkin Porkkalassa oli lämmin kesäpäivä,  + 21 celciusastetta.  Syksyn värikkäät puut ja maaruska antavat ilonaiheita  varmasti meille kaikille, puhumattakaan Pohjoisen taivaan revontulista.

Odotan kurkien ja joutsenten muuttoa.  Minuun tekee haikean vaikutuksen, kun nuo ylväät linnut aurassa lentäen hyvästelevät  ja suuntaavat kohti etelää. Toivoa tuo ajatus, että ne lähtevät palatakseen taas iloksemme ensi keväänä.

Rakkaat sukulaiset toivon terveyttä, iloa ja sitkeyttä teille kaikille syksyynne!

28.9.2020 Marja-Riitta Hirvonen

Mikä tekee ihmisestä tunnistettavan, erityisen, yksilön? Mitä oikein tarkoittaa 10, 100, 1000 tai 1 000 000 000 ihmistä?

Maapallo on avautunut meille internetin aikakaudella ennen kokemattomalla tavalla. Ihmisten määrä planeetalla on myös kasvanut ennen kokemattomiin mittoihin. Ilmiöt, joita nyt kohtaamme – joista lehdissä kerrotaan, joista itse olemme osana – ovat globaaleja, ja koskettavat väistämättä valtavia ihmismassoja.

Silti pienemmässäkin mittakaavassa, vaikkapa kotimaassa, lukuja on vaikea tai jopa mahdoton hahmottaa. Keitä ovat 8000 perheväkivallan uhria, 50 000 syrjäytettyä nuorta, tai 1,1 miljoonaa tv:n katsojaa? He voivat olla ketä tahansa. Minä, sinä, kuka tahansa vastaantulija, joku omasta lähipiiristä.

Kysymykseni on: mikä tekee ihmisestä toisille tunnistettavan, erityisen? Nimi? Syntymä- tai kuolinpäivä tai -paikka?
Ehkä. Ainakin sukututkimuksessa nämä ovat tärkeitä johtolankoja. Mutta eikö lopulta nimi ole vain keksitty sana, noin vain vaihdettavissa? Ja saman nimisiä henkilöitä voi olla useita. Esimerkiksi musiikkituottajaystävälläni on sama nimi kuin tunnetulla rikollisjärjestön pomolla. Google tietää? Kun ei tiedä.

Entäpä elinaika ja asuinpaikka? Nämä tiedot antavat meille sentään jotain mielikuvituksen pohjaksi. Pystymme sijoittamaan henkilön ympäristöön niin ajassa kuin paikassa. Historia on kiinnostavaa tässä mielessä, samoin sosiologia. Mutta kuitenkin, etsimämme henkilö voisi silti yhtä hyvin olla kuka tahansa, eikö? Mitä muuta päivämäärä on, kuin kalenteriksi kirjattu yleinen sopimus? Joka päivä ihmisiä syntyy ja kuolee, joka jumalan paikassa.

No kasvot ainakin? Kuva tuo meidät jo paljon lähemmäs. Kuvassa on katse. Kuvassa on asento, olemus. Tapahtuma. Kuvasta voi aavistella, millainen henkilö on. Kuva on vangittu hetki, se auttaa muistamaan.

Mutta entä jos ei ole kyseistä henkilöä koskaan tavannut? Olemus, ilmeet, tavat, puhe, ääni, kosketus, haju. Kaikki tämä on silloin pelkkää sumua. Kuinka voit tuntea ihmisen jota et ole koskaan tavannut? Ja mitä sukuseuralla voi olla nykypäivän eläjälle annettavaa, vaikka tietäisimmekin nimiä ja päivämääriä vuosisatojen takaa?

Ehkä paljonkin. Voimme kysyä niiltä, jotka ovat tavanneet. Voimme kysyä niiltä, jotka vielä muistavat. Voimme kysyä niitä sanomattomia, aavistuksenomaisia, tunnelmantapaisia, jotka tekevät ihmisista ja tilanteista erityisiä. Voimme hamuta yhteyttä tietäen, että säikeet ovat hyvin hauraita – jos ei tunne, ei tunne. Sukuseuran avulla palasia on kuitenkin mahdollista kerätä. Mielikuvitus auttaa loput.

Tänä kesänä kotimaanmatkailu on in – suurelta osin tietysti pakon sanelemana, mutta voisivat asiat taas kerran paljon huonomminkin olla. Suomi on nimittäin yllättävän suuri maa, ja täällä riittää paljon nähtävää ja tehtävää. Omasta mielestäni parasta kotimaassamme on luonto ja siellä edelleen saavutettavissa oleva rauha ja hiljaisuus, vaikka kaupunkilomat ja niiden tarjoamat kulttuurikohteet ovat oivaa ajankulua nekin – jos vaan hotelliin sattuu mahtumaan muiden innokkaiden kotimaanmatkailijoiden joukkoon. Luonto vetää tässäkin pidemmän korren, sillä teltan saa aina jonnekin pystyyn.

Kuten tunnettua on, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Antaa siis kuvien kertoa lisää.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hyvää loppukesää kaikille!

Elämme kummallisia aikoja; mikroskooppisen pieni virus on pannut koko maailman polvilleen. Talous, työllisyys, liikkuminen, urheilu ym. normaalit toiminnot ovat jäissä. Jos olet seitsenkymppinen ja/tai omaat joitakin sairauksia ja satut saamaan viruksen, niin testamentti ja muut maalliset asiat on parasta olla kunnossa, sillä noutaja kolkuttaa monissa tapauksissa.

Tässä tilanteessa olemme joutuneet siirtämään kesän tapaamisen Uukuniemellä vuodella eteenpäin. Lähdemme siitä, että tällöin COVID-19-tautia aiheuttava koronavirus on nujerrettu rokotteen avulla tai siihen on kehitetty toimiva lääkitys. Tästähän kerrottiin seuramme tiedotteissa.

Sitä tulee miettineeksi, että onneksi tulimme käyneeksi viime kesänä Matrissa. Lienee niin, että vaikka korona saataisiinkin hallintaan, niin rajan tuolle puolelle tuskin on menemistä pariin vuoteen.

Juha-Pekka on tehnyt hienoa työtä selvitellessään Matrin Hirvosten sukujuuria. Hän on kirjoittanut mielenkiintoisen tekstin Pekan ja Lucinan vaiheista (edellinen blogiteksti). Hän toteaa, että  kirkonkirjojen perusteella ei ehkä kovin paljon kauemmaksi päästä. Mahdollinen DNA-tutkimus saattaa tuoda lisävalaistusta siihen, mistä suunnasta esi-isät lähtivät etsimään parempaa elämää. Olivatko he aikansa poliittisia pakolaisia vai lähtivätkö muuten vaan reissuun kyllästyttyään paikalliseen elämään? Tähän ei varmaan saada tyhjentävää vastausta, koska mitään dokumentaatiota ei ole olemassa. Nykyisen yleisen käsityksen mukaan Suomessa olisi ollut pysyvää asutusta n. 10.000 vuotta. Liikkeelle lähdettiin jostain Volgan mutkasta.

Tämä alkukesä on sään suhteen ollut erinomainen. Itse olen viettänyt aikaa Saimaan rannalla jo pidemmän aikaa. Täällä on mukavaa olla koronaa karussa. Aina riittää tekemistä. Jos ei muuta niin ihailla kesäistä vihreyttä ja katsella sinistä Saimaata ja kuunnella lintujen lauluja. Kalastelemistakin  on yritetty, tosin laihoin tuloksin.

Terveisiä täältä Rahikkalasta ja kaikille hyvää kesän jatkoa.

Mitä tiedämme Pekka Pekanpojan ja Lusiina Niilontyttären elämästä? Millaisia he olivat ihmisinä ja millainen oli heidän yhteinen elämänsä? Inkeri ja Mirjami kertoivat vuosia sitten sukutapaamisessa muistoja Lusiinasta. Koska Pekka kuoli jo varhain ei hänet henkilökohtaisesti tuntevia ole ollut aikoihin muistoja kertomassa. En muista oman isänikään juuri isästään Pekasta puhuneen. Tämä ei ole kyllä ihmekään, olihan isäni vain 12-vuotias Pekan kuollessa. Näin ollen isäni omat muistot olivat varsin rajoitettuja.

Eikä tavallisten talonpoikien ja heidän perheidensä elämässä yleensä niin merkittäviä tapahtunut, että meille olisi jäänyt dokumentteja tutkittavaksi. Lähes ainoa kirjallinen lähde on kirkonkirjat, virallisemmin sanottuna pää- ja rippikirjat. Ne ovat yleensä hyvin säilyneet Pekan ja Lusiinan yhteisen taipaleen alkuvuosista saakka. Papin käsialakin on kohtuullisesti luettavaa minkä lisäksi kirkonkirjoissa käytettiin jo yleisesti suomea. Nämä kaksi asiaa tekevät kyseisistä dokumenteista helposti tulkittavia.

Yleensä pää- ja rippikirjoissa oli aina yksi aukeama saman talon asukkaille. Tämä on sukututkijoiden kannalta mukavaa. Lisäksi saattaa kirkonkirjoissa olla papin lisäämiä huomautuksia muutoista, rangaistuksista jne.

Oheisessa kuvassa on aukeama vuosien 1890–1899 pää- ja rippikirjasta. Kuvan teksti ei ole ehkä kovin hyvin luettavaa. Mainittakoon, että kirjoittajan käsiala on poikkeuksellisen kaunista. Liekö itse Sortavalan rovastikunnan lääninrovasti A.G. Walle, joka tuolloin toimi Uukuniemen kirkkoherrana, vastannut kirkonkirjoista?

Kirjan ensimmäisellä sivulla on lueteltu talon rippikoulun käyneet asukkaat. Alle rippikouluikäiset lapset olivat omassa, lastenkirjaksi kutsutussa dokumentissa. Talossa ovat asuneet talollinen Pekka Matinpoika Hirvonen ja hänen vaimonsa kolmannessa avioliitossa, Katri Juhontytär Hartikainen, Pekka Matinpojan poika Pekka Pekanpoika ja vaimonsa Lusiina Niilontytär sekä Pekka Pekanpojan sisarpuoli Ida Josefina Pekka Matinpojan toisesta avioliitosta. Koska Pekka Matinpoika mainitaan talollisena ja Pekka Pekanpoika hänen poikanaan, näyttää siltä, että talon isäntänä oli edelleen Pekka Matinpoika. Kun Pekka Pekanpoika ja Lusiina Niilontytär avioituivat kesällä 1889, muutti Lusiina Niilontytär miniäksi taloon, jossa komentoa pitivät 58-vuotias appi ja hänen 50-vuotias puolisonsa. Pian alkoi perhe myös kasvaa. Ensimmäisenä syntyi Hilda Katri 6.3.1890, mutta menehtyi jo saman vuoden kesällä 19.8. Seuraavina olivat vuorossa Pekka Adolf 25.6.1891, Selma 27.4.1894 ja Hiskias 22.5.1897.

Tilan nimeä ei ole merkitty, mutta sen mainitaan olevan ”Perintötila”. Ruotsissa oli 1500-luvun lopusta saakka käytössä maaomaisuuden jako kruununtiloihin, perintötiloihin ja rälssitiloihin. Ilmeisesti tämä jako oli tullut myös Uukuniemelle Stolbovan rauhan (1617) jälkeen, jolloin mm. Käkisalmen lääni liitettiin Ruotsiin. Tämä käytäntö jatkui sitten suuriruhtinaskaudella. Perintötila oli alkuaan valtion omistama kruununtila, joka oli lunastettu omaksi. Oli Matrissa myös Mäkelän tila, joka oli kirkonkirjojen mukaan ”Ruununtila” (siis ilmeisestikin kruununtila, jota ei oltu vielä lunastettu omaksi). Sitä isännöi Kalle Matinpoika Hirvonen, Pekka Matinpojan veli ja tämän kuoltua poikansa Matti Kallenpoika, siis Pekka Pekanpojan serkku. On epäselvää, mikä on tämän Mäkelän tilan yhteys siihen Mäkelään, jonka me tunnemme Pekka Pekanpojan ja Lusiina Niilontyttären sekä heidän jälkeläistensä asuinpaikkana. Merkintä 32/900 manttaalia tarkoittaa tilan maksettavaksi määrätyn veron suuruutta. Kruunun omistamia tiloja, joiden tilukset olivat niin pieniä, ettei niille oltu määrätty manttaalia, ts. maksettavaa veroa, kutsuttiin kruununtorpiksi. Myös Matrissa oli kruununtorppia.

Ensimmäisellä sivulla on myös tieto rokottamisesta. Kaikki Pekka Matinpojan isännöimän talon asukkaat oli rokotettu.

Mielenkiintoinen tieto ensimmäisellä sivulla liittyy lukutaitoon sekä Raamatunhistorian ja Lutherin katekismuksen osaamiseen ja ymmärtämiseen. Näiden osoittamiseen käytettiin aivan omaa koodikieltä. Heikoin taso merkittiin pelkällä pisteellä, paras ristillä. Taitoja ja osaamista testattiin vuotuisilla kinkereillä. Sekä vanha että nuori pari olivat keskenään varsin tasaisia. Pekka Matinpoika ja Katri Juhontytär eivät aivan parhaaseen sisälukutaidossa ja katekismuksen osaamisessa yltäneet, mutta olivat lähellä arvosteluasteikon yläpäätä. Nuoreen pariin Pekka Pekanpoikaan ja Lusiina Niilontyttäreen siirryttäessä tapahtui tasokorotus: sisälukutaidossa molemmat saivat korkeimman merkinnän, Lusiina lisäksi katekismuksen osaamisessa. Pekka Pekanpojalle jäi tässä vielä vähän parannettavaa.

Pää- ja rippikirjojen aukeaman toinen sivu sisältää tiedot käynneiltä Herran ehtoollisella. Jokaiselle vuodelle oli oma sarakkeensa. Olisikohan ollut ihan sääntö käydä vähintään kerran vuodessa, koska noin tarkasti siitä kirjaa pidettiin? Säntillisesti Pekka Pekanpoika ja Lusiina Niilontytär ainakin vuosittain ehtoollisella kävivät, loppukesällä tai alkusyksyllä. Ilmeisesti he eivät mitään erityisen ahkeria kirkossakävijöitä olleet, koska merkintä ehtoollisella käynnistä oli paremminkin loppuvuodesta. Molemmilla pareilla oli yksi vuosi jäänyt väliin. Kahtena ensimmäisenä vuotena molemmat pariskunnat olivat tehneet yhteisen kirkkomatkan ja käyneet ehtoollisella. Ilmeisesti lasten syntyminen on aiheuttanut sen, että pariskunnat alkoivat käydä kirkossa eri päivinä toisen toimiessa lapsenlikkana toisen kirkkomatkan aikana. Ida Josefina, joka pääsi ensimmäisen kerran ripille 1895, kävi sen sijaan aina yhdessä kirkossa nuoren parin kanssa.

Viimeinen sarake toisella sivulla liittyy asevelvollisuuteen. Pekka Pekanpojan kohdalla siinä on merkintä ”klpmt”, kelpaamaton. Pekka Pekanpoika oli siis asevelvollisuuteen kelpaamaton. Epäselväksi jää, miksi ja missä tämä on todettu tai päätetty. Olisiko sydän vaivannut jo tuolloin, kuolihan Pekka Pekanpoika suhteellisen nuorena, 54-vuotiaana, sydänvaivoihin?

Kovin yksityiskohtaista kuvaa emme saa kirkonkirjojen perusteella esivanhempiemme elämästä vuosisadan lähestyessä loppuaan Matrissa. Ajan kierto näyttäytyy ainakin olevan tasaista ja vakaata. Pekka Pekanpoika ja Lusiina Niilontytär näyttävät olevan hiukan totisia, kunniallisia sekä esivaltaa ja sääntöjä kunnioittavia. Kuulostaako tutulta, tunnistammeko me, heidän jälkeläisensä, itsessämme samoja piirteitä?

Elämme tällä hetkellä sellaista elämää, jota emme koskaan kuvitelleet elävämme.
Sodat, tsunamit, nälänhädät ja kulkutaudit ovat olleet läsnä vain uutisissa, mutta todellisuudessa ”jossain”, ei meillä. Tänä keväänä koronapandemia on pakottanut meidät opettelemaan elämään sairastumisen, jopa kuoleman uhan alla. Olemme joutuneet tyhjentämään kalenterimme: ei teatteria, ei konsertteja, ei taidenäyttelyitä, ei ravintolassa käyntejä, ei matkoja, ei edes kirjastoon tai uimahalliin pääse. Emme saa tarpeettomasti tavata rakkaitamme ja ystäviämme. Jos kävelylenkillä tapaa jonkun tutun, ei saa halata, voi vain tervehtiä parin metrin päästä. Koko elämämme on muuttunut. Jotkut ovat etäkoulussa ja etätöissä, jotkut lomautettuina, jotkut tekevät tärkeää työtä meidän kaikkien hyväksi.

Mutta kuten italialainen Irene Vella kirjoittaa runossaan ”11. päivä maaliskuuta 2020” (vapaa suomennos Iida Riekko):
”Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.
Ja kukat alkoivat avautua
aurinko alkoi loistaa
ja pääskyset palasivat.
Ja taivas värjäytyi ruusunpunaiseksi ja siniseksi.
Aamuisin leipä ja kakut paistuivat.
Pimeä laskeutui yhä myöhemmin,
ja aamun valo tunkeutui aikaisin sisään suljetuista ikkunoista”

Vaikka joka päivä joudumme lukemaan ikäviä uutisia sairastuneiden ja menehtyneiden kasvavasta määrästä, kevät tulee, aurinko paistaa, sinivuokot, valkovuokot ja voikukat kukkivat. Voin soittaa ystäville, lapsille, lastenlapsille ja iäkkäille yksin maalla asuville tädeille. Puhelut venyvät pitkiksi ja tuntuu, että minulle tärkeät ihmiset ovat entistäkin tärkeämpiä. Opin, että puhelimen välitykselläkin voimme viettää yhteistä kahvihetkeä. Opin arvostamaan pieniä asioita. Onneksi voin kävellä Keskuspuistossa. Onneksi minulla on kasvimaa.

Kun tämä joskus on ohi, voin järjestää juhlat koko perheelle ja kutsua ystäviä kylään.
Kun tämä joskus on ohi, saan halata ketä haluan.

Hyvää kevään jatkoa ja kesän odotusta kaikille!
Pidetään toisistamme huolta.
Toivottavasti saamme tavata elokuussa Uukuniemellä!

terveisin Elle

Lueskelin helmikuisena sadepäivänä Utösta kotoisin olevan onnellisuusopas Linda Räihön vinkkejä onnellisuuteen.

Lähetän tässä blogissa keskeisiä ajatuksia onnellisuudesta teille kaikille rakkaat sukulaiset ystävänpäivätervehdykseksi! 

1 Tee puutarhatöitä tai hoida kasveja.                                                                                     Se on hidasta puuhaa, kiireetön  huolehtiminen                                                         tekee elämän tärkeäksi.

2 Muista, miten joskus halusit sitä, mitä sinulla nyt on.

3 Poistu usein kaupungista luonnon armoille.                                                                 Pieni epävarmuus tekee hyvää. Lähde erityisesti merelle!

4 Lue ja kerro tarinoita. Maailmat  ja erilaiset käsitykset avartavat.

5 Mieti mihin laitat aikaasi, sillä elämällä on eräpäivä: Unohda                             some   välillä, oikea elämä ei ole applikaatioissa,                                                         vaan siinä missä olet sillä hetkellä.

6 Siivoa usein ja anna tarpeettomat tavarat eteenpäin.

7 Muista juhlistaa pieniäkin hetkiä, ne ovat arjen rakkauden tekoja.

8 Kerro vitsejä, ilo kantaa.

9 Älä pelkää asioita, rohkeus helpottaa vaikeisiin asioihin suhtautumista.

10 Rakasta läheisiäsi ja välitä itsestäsi paljon. Puhu itsestäsi kauniisti. 

Rakkaudella Hyvää Ystävänpäivää!                                                                                        

                   On elämä meri,                                                                                                      ja suuret sen aavat,                                                                                              toisiltaan ystävät tukea saavat.

12.2.20220 Marja-Riitta Hirvonen

Viikonloppuna teimme sienipastaa ja eilen maistui sienimunakas. ”Talven” synkeydessä tuo lohtua nauttia edelliskesän ja syksyn säilötystä sadosta – vaikka Etelä-Suomessa syksy kyllä tuntuu jatkuvan edelleen. Nämä sienet olivat Hauholla asuvan anoppini keräämiä ja säilömiä, koska meiltä jäivät sienireissut yhteen lyhyeen. Kaverini ehtivät paremmin: Kurikasta kotoisin oleva ystäväni tarjosi loppusyksytä saalistaan tekemää keittoa ja pitsaa, koulukaverini Kuortaneelta lähetteli samoihin aikoihin kuvia pirkkalalaisen kihlattunsa kanssa täyttämistään koreista, samoin vaimoni Kuopiosta kotoisin oleva ystävätär. Turkulainen ystäväni taas kävi taas pääosin Jyväskylässä ja Tampereella asuvan 20 hengen kaveriporukkansa kanssa vuotuisella viikonlopun mittaisella sienestysreissulla Seitsemisen kansallispuistossa.  On tietysti luonnollista, että sienestystä harrastetaan ympäri Suomea, sillä suomalaiset ovat perinteisesti luonnossa viihtyvä ja sen antimista nauttiva kansakunta.

Paitsi ettei se ihan niin mene. Pirkko Sallinen-Gimplin kirjasta Elävä karjalaisuus käy ilmi, että sienestys on levinnyt Länsi-Suomeen siirtokarjalaisten myötä. Ennen sotia sieniä ei käytetty ruokana herraskaisravintoloita lukuunottamatta Lappeenrantaa ja Joensuuta lännempänä eikä Nurmesta pohjoisempana kuten alla olevasta kirjan kartasta käy ilmi.

On hassua ajatella, kuinka paikallista tämäkin harrastus on aikanaan ollut. Eräs Oulun seudulta kotoisin ollut muistelee:

”Sieniä ei Temmeksellä ja Limingassa lapsuusaikanani ihmisravinnoksi käytetty, mutta kun siirtoväkeä tuli seutukunnalle, niin he opettivat sienien käytön ruokataloudessa kanta-asukkaille.”

Pirkko Sallinen-Gimpl: Elävä karjalaisuus, s. 103

Nykyisessä globaalissa maailmassa, jossa kaupunkilainen voi saman korttelin sisällä valita nepalilaisen, turkkilaisen, libanonilaisen, kiinalaisen, amerikkalaisen ja malesialaisen ravintolan välillä ja jossa eksoottiset herkut ja ruoka-aineet kuten carambola, avokado, tahini, sriracha ja wasabi ovat tarjolla ruokakaupoissa Hangosta Utsjoelle, on myös vaikea kuvitella 1900-luvun alkupuolta, jolloin ruoka oikeasti oli paikallista. Vielä 100 vuotta sitten karjalanpiirakoitakin tosiaan valmistettiin ja syötiin vain Karjalassa eikä niitä tunnettu muualla Suomessa. Vasta siirtokarjalaisten myötä nämä herkut levisivät muualle Suomeen. Alla oleva kartta havainnollistaa tätä.

Kuten ruokien ja kulttuurin leviämisessä aina, laatu saattaa matkalla kärsiä. Eräs karjalainen kommentoi tehdastekoisia piirakoita näin kipakasti:

”Karjalanpiirakoita yrittää nykyisin vähän jokainen tehdä, itse kukin vähän omaan tyyliinsä. Tätä ruokaa ei aikaisemmin tunnettu paikkakunnalla ollenkaan. Valitettavasti kaupallisuus on tuhonnut jo nykyisellään karjalanpiirakan täydellisesti eineskeittiöiden ja leipomoiden otettua sen ohjelmaansa täydellisellä säästöbudjetilla, jolloin karjalanpiirakka lopullisesti tuhottiin ja saatiin vain hikisiä kengänpohjallisia monestakin leipomosta.”

Pirkko Sallinen-Gimpl: Elävä karjalaisuus, s. 82

Karjalanpiirakan, karjalanpaistin, sienien ja kaaliruokien lisäksi karjalaisten mukana levisi siirtokarjalaisten mukana muualle Suomeen Sallinen-Gimplin mukaan myös runsaampi kahvin juonti ja teen käyttö. Ensimmäistä näistä pidetään myös yhtenä suomalaisuuden peruspilarina. Taidanpa juhlistaa tätä menestyksekästä kulttuurinvaihtoa juomalla kupin kuumaa tsaikkua!

Jouluun liittyy usein monia perinteitä. Perinteet on siitä hauska ilmiö että niitä noudatetaan monesti vain siitä yksinkertaisesta syystä, että niin on tapana. No meillä oli Torniossa tapana koristella kuusi jouluaattoaamuna. Kemin pappa toi meille omasta metsästään hakemansa, vuodesta toiseen maailman hienoimman kuusen. Yhtenä vuonna kuusipuu viihtyi sisällä jopa niin hyvin – tai hätääntyi niin pahoin – että alkoi pukata vuosikasvuja! Melkein juurtui siihen kuusenjalkaan kun vanhemmat ei hennoneet heittää sitä pihalle kuin vasta helmikuussa.

Olennainen osa koristelua olivat kuusenkarkit, jotka askarreltiin sisarusten kanssa aaton aattona tai sitä edeltävänä päivänä, tuona jouluhösötyksen kultaisena aikana. Niinpä haluaisin tässä jakaa teille rakkaat sukuseuralaiset, askarteluohjeet meidän kuusenkarkkeihin. Jos sattuisi että hösötyksestä on teillä juuri nyt pulaa.

1. Mitä tarvitaan?

• Suklaalevyn tai levyjä  – meillä oli yleensä fazerinsinistä mutta tähän esimerkkiin käytin toista lajia. Äiti kertoi myös että ennen vanhaan suklaan sijalla saatettiin käyttää puupalaa -> kestokarkkeja!
• Alumiinipaperia
• Silkkipaperia – tosin nyt käytin värikkäitä origamipapereita koska niitä sattui olemaan
• Vyötepaperia -esim. kiiltävää paksuhkoa askartelupaperia, näyttää kivalta kuusessa.. mutta perinteet elää, joten se voi olla mitä vaan, esim. jämeristä esitteistä tai tapetinjämistä voi löytää hyvää kamaa
• Tarroja tai muita erityisen hienoja pieniä kuvia – joskus meillä oli mm. Jordan Knightin kuvilla koristeltu kuusenkarkki…
• Sakset
• Nitojan
• Liimaa, läpinäkyvää teippiä
• Neulan ja lankaa

2. Paloittele suklaalevy kahden palan kokoisiksi suorakaiteiksi ja kiedo alumiinipaperiin

Ei kannata käyttää veistä, ainakaan jos suklaa on tosi kovaa (lohkeaa huonosti). Käsillä taittaen saa siistimmin. Huonosti lohjenneet palaset lasketaan syöntikelpoiseen hävikkiin… Leikkaa alumiinipaperista sopivan kokoisia palasia joihin kiedot suklaan.

3. Kääri palat silkkipaperiin ja nido päät kiinni

Leikkaa silkkipaperista n. 17×13 cm mittaisia, eli tavallista postikorttia suurempia suorakaiteita. Tai hanki valmiiksi about siinä koossa olevaa ohutta paperia. (Tässä käytetyt epäortodoksiset origamipaperit olivat neliöitä, mutta ajoivat saman asian.) Kääri suklaa paperin keskelle niin, että pidempi reuna on käärimissuuntaan ja lyhyempi reuna taitetaan suklaan peitoksi. Kiinnitä paketti nitojalla suklaapalan molemmin puolin.

4. Hapsuta

Leikkaa kääreen päät auki ensin sivuista, ja sitten ohuiksi n.5mm leveiksi hapsuiksi.

5. Langoita

Kiinnitä ripustuslanka neulan avulla niitin ja palan välistä. Siksi siitä, että jos silkkipaperi lähtee roikkuessa langan kohdalta repeämään, niitti pysäyttää langan. Langoitus kannattaa tehdä vasta hapsutuksen jälkeen, arvaatte miksi. Lankaa kannattaa myös jättää solmimiseen ja ripustamiseen reilusti. Koristetta on vaikea ripustaa kuuseen havujen yli jos lenkillä ei ole tarpeeksi pituutta.

6. Vyötä

Leikkaa kiiltävä paksumpi paperi (tai muu vyötepaperi) sopivan kokoisiksi paloiksi jotta se a)riittää karkin ympäri ja b) peittää niitit näkyvistä. Vyön pysymistä voi helpottaa teippaamalla se kiinni alta.  Teipin pää löytyy yhtä hyvin pöydänreunasta kuin teippitelineestä, tosin katkaisu pöydänreunaa vasten on hankalampaa. Vyön voi kiinnittää päältä teipinpalalla tai suoraan isolla tarralla. Liima on aika sottaista tässä joten en suosittele.

7. Koristele

Perinteisesti vyöt koristeltiin joulu- talvi- ja enkeliaiheisilla tarroilla. Vaan ettei olis ollut Toni Niemisenkin kuva joskus. No biohazard ja Hevisaurus taitaa olla tässä eka kertaa..

Tänä jouluna heureka – kuusenkarkin vyöksi voi laittaa mitä vaan! Ja jos se on jotain kaunista ja kirjavaa, niin tarrojakaan ei tarvita. Kuvassa vasemmalla perinteisempiä/lapsenomaisempia, siitä liukuen oikealle vastaamaan enemmän nykyistä silmää.

Haastan täten kaikki viemään kuusenkarkkiperinnettä eteenpäin omalla tyylillään. Laittakaahan omista jouluhösötysperinteistänne ja keksinnöistänne kuvia tänne kommenttiketjuun! Reseptit yms. myös erittäin tervetulleita.

Makoisaa Joulua!

toivottelee Paula, Robertin tyttärentytär

Ps. Pieni valveutunut muistutus: Kun kuitenkin ostatte, niin ostakaa reilunkaupan suklaata. Se on se sinivihreämusta leima paketin kyljessä. UTZ ja Rainforest Alliance sertifikaatit on ongelmallisia, Fair trade on luotettavin!