On uuden vuoden aatto. Takana on rauhallinen joulu perheen ja lähisuvun kesken ja rentouttavat välipäivät, jolloin olemme nukkuneet hyvin, ulkoilleet ja viettäneet aikaa yhdessä perheen kesken. On aika ottaa vastaan uusi vuosi ja arki.
Tämä vuosi 2021 jää historiaan toisena Korona-vuotena. Omassa perheessäni se on tarkoittanut etätyötä, harrastusten ja kontaktien vähäisyyttä ja kotielämää. Syksyllä ajattelimme jo hetken, että epidemiatilanne alkaa helpottaa ja pääsemme jatkamaan ns. normaalia elämää. Joulua kohti tilanne kuitenkin heikkeni uudestaan, ja tätä kirjoittaessa elämme tiukkojen rajoitusten aikaa. Vaikka elämmekin erikoisia ja outoja aikoja, on myös syytä olla kiitollinen tämän vuoden päätteeksi. Olemme pysyneet terveinä ja saaneet tehdä työtä koko ajan. Elämässämme on tapahtunut muitakin iloisia asioita, kuten uuden kodin löytyminen kesällä, monen vuoden etsimisen päätteeksi. Kun epävarmuus vallitsee maailmassa, osaa paremmin nähdä ne pienet hyvät asiat, jotka kenties aikaisemmin ovat olleet itsestäänselvyyksiä tai jääneet muuten huomaamatta. Kun huomisesta ei tiedä, on ollut pakko opetella elämään hetkessä. Tai kuten eräs tuttavani osuvasti sanoi: Voi olla harmissaan, kun ei ole kunnon kenkiä ja sitten huomata kuinka onnellinen on, kun omistaa jalat.
Resilienssi on noussut korona-aikana tärkeäksi ominaisuudeksi. Resilienssillä tarkoitetaan henkistä kapasiteettia, jonka avulla ihminen pystyy hyödyntämään voimavaroja ja vahvuuksia, jotka ylläpitävät hyvinvointia erilaisissa tilanteissa. Resilienssin merkitys korostuu erityisesti yllättävissä ja vaikeissa tilanteissa, jotka haastavat ihmisen totutut toimintamallit ja ajatukset. Resilienssi mahdollistaa sen, että ihminen ei mene rikki tai murru jokaisesta vastoinkäymisestä, vaan hän pystyy palautumaan kuormittavista tilanteista ja jatkamaan elämäänsä. Vaikeiden tilanteiden lisäksi resilienssi vaikuttaa laajemminkin ihmisen elämän kehityskuluissa. Ihmisen kyvyt tunnistaa ja hyödyntää omia voimavarojaan vaikuttavat niihin tulkintoihin, joita hän muodostaa erilaisista tilanteista sekä valintoihin, joita hän elämässään tekee. Resilienssiä on varmasti vaadittu aikaisemmilta sukupolviltamme, jotka ovat sinnikkäästi selviytyneet sodista, evakkoudesta ja uuden elämän rakentamisesta meille seuraaville sukupolville. Kyllä mekin siis selviydymme tämän epidemian aiheuttamista haasteista. Toivotaan, että tuleva vuosi tuo tullessaan terveyttä, onnellisuutta ja iloa!
Marraskuun harmaus sai minut muistelemaan mennyttä kesää ja sen huippuhetkiä. Heinäkuussa, matkalla kohti Uukuniemeä sekä sukujuhlia, pistäydyimme vanhempieni ja Lilja-mummoni kanssa Varkauden mekaanisen musiikin museossa. Museosta löytyy kokoelma toinen toistaan yksityiskohtaisempia mekaanisia instrumentteja. Oleellinen osa museovierailua oli opastettu kierros, jossa opas kertoi tarinoita soittimista sekä niiden historiasta ja tietysti näytti kuinka soittimet yhä toimivat. Erään gramofonin kohdalla opas totesi ”näin on kuunneltu musiikkia ennen mp3-soittimia. Tiedätkös mikä sellainen on?” ja katsahti yleisössä seissyttä noin kymmenvuotiasta poikaa. Poika pudisti päätään tietämättömyyden merkiksi.
Hämmästyin miten tuo nuori mies ei aidosti tiennyt mp3-soittimesta. Itsehän kuuntelin sellaista vielä yläasteella kouluun matkatessani! Tämä harmiton hetki sai minut kuitenkin miettimään ajan- ja tarinoiden kulkua syvällisemmin. Jos ei tiedä millaisilta laitteilta musiikkia kuunneltiin aiemmin, mitäköhän muita tarinoita on menneiltä ajoilta jäänyt kuulematta?
Sen lisäksi että tunnen tuon soittimen, tunnen myös sukuhistoriani tapahtumia – Uukuniemellä sain nähdä talon jossa mummoni on lapsena hetken asunut. Sukuseuran nettisivuilta voin nopeasti viedä itseni jopa 1800-luvun tapahtumiin. Olen myös ollut useammassa sukutapaamisessa mukana, joista jokaisella kerralla saanut oppia jotakin uutta. Koenkin olevani onnekas, kun tiedän näin paljon suvustani sekä sen historiasta. Vielä onnekkaampi olen, kun huomaan miten laaja-alainen joukko suvun jäseniä on löytänyt toisensa ja haluaa pitää yhteyttä, sekä jakaa tietoa ja kokemuksia. Ilman tätä kuulumisten ja kokemusten vaihtoa, vieraantuisivat uudet sukupolvet pikkuhiljaa näistä tapahtumista – aivan kuten niistä menneiden aikojen musiikkisoittimistakin.
”Elämä on suuri sirkus!” – toteaa mekaanisen musiikin museo iskulauseessaan. Pidetään yhdessä sirkuksen kaikki instrumentit elinvoimaisina!
Lapsiperhearjen hullunmyllyä on nyt takana kahdeksan kuukautta. Aika on kulunut hämmentävän nopeasti. Tai ylipäätään ajan kulumisen ymmärtäminen on ollut koetuksella, kun aiemmin kukaan tuntemani ei ole vastaavassa ajassa kolminkertaistanut painoaan, kasvanut miltei 40 % pituutta ja oppinut niin paljon uusia taitoja. Kun oma olemus on ollut jo pidemmän aikaa enemmän tai vähemmän staattinen (ainakin omasta mielestä) ja energia on kulunut lähinnä entropiaa vastaan taistelussa, tällaisen kehityksen seuraaminen on ollut käsittämätöntä.
Viimeinen viikko on kulunut mummolassa/ukkilassa maalla. Tytär on päässyt nukkumaan samassa pinnasängyssä, missä minä, veljeni, isäni ja hänen sisaruksensa ovat nukkuneet, sekä ruokailemaan syöttötuolissa, missä minä ja veljeni olemme myös aterioineet. Olen lisäksi lukenut hänelle samoja Mauri Kunnaksen kirjoja, joita minulle on luettu pienenä. Talo on tietysti oman isoisäni rakentama, ja jotkin uudemmat ulkorakennukset isäni rakentamia. Nykyisessä hektisessä ja nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa kertakäyttöisyys on nousut poikkeuksesta säännöksi, tällainen pysyvyys rauhoittaa. Perinteiden ja tarinoiden lisäksi myös jokin konkreettinen siirtyy suvussa eteenpäin. Se taas saa verrattain pitkän ajanjakson isäni syntymästä tähän päivään kutistumaan helpommin hahmotettavaksi ikään kuin kompensaationa siitä aikavääristymästä, jonka lapseni on saanut aikaan kuluneelle kahdeksalle kuukaudelle.
Syyskuun pimenevät illat houkuttelevat etsimään jotain uutta pohdiskeltavaa. Katselin eräänä iltana Karjalan Liiton nettisivuja ja huomasin kiehtovan kutsun virtuaaliseen elokuvailtaan.
Kyseessä oli Aino -lyhytelokuva karjalaisuudesta ja Kalevalasta kiinnostuneille.
Aino lyhytelokuvan ensi-ilta oli perjantaina 24.9.2021. Elokuvan ideana on uusi tulkinta Kalevalan Ainon tarinasta. Mitä olisi tapahtunut, jos Aino ei olisi hukkunut? Lyhytelokuvan teemana on TOIVO, jota löytyy juuristamme. Elokuvan tarina auttaa myös oppimaan uutta.
Elokuvan on ohjannut nuori Terra Tevajärvi ja tuottaja on Janina Jokimies. Elokuva syntyi Terra Tevajärven maisteriopintojen opinnäytetyönä. Karjalan Liitto on yksi monista elokuvan valmistumiseen vaikuttaneista tukijoista. Elokuvaprojektin tavoitteena on tehdä tunnetuksi suomalaisen mytologian uutta tulkintaa ja levittää sitä myös kansainvälisille foorumeille.
Minusta elokuva modernisoituna tulkintana on kiinnostava ja houkuttelee tutkimaan Kalevalaa ja kansanperinteitä yhä uudelleen, uudessa valossa.
Ensi-iltakeskustelussa kannustettiin katsomaan elokuvaa yhdessä joukolla ja keskustelemaan sen herättämistä ajatuksista. Ehdotankin, että me Matrin Hirvosten sukuseurassa katsomme Aino-elokuvan yksin, kaksin tai perhekunnittain. Olisi hienoa saada ajatuksianne, kysymyksiänne tai kommenttejanne elokuvasta tämän blogin kommenttina tai sähköpostillamarjariittahirv@gmail.comlokakuun loppuun mennessä. Näin voisimme osallistua ajankohtaiseen keskusteluun ja rohkaista nuoria elokuvan tekijöitä lähettämällä heille rakentavaa palautetta.
Kesä on ollut pitkä ja kuuma. Sukujuhlat olivat sen yksi kohokohta. Nyt täytyy sanoa että enpä olisi koskaan uskonut että elämäni on alle nelikymppisenä sellaista, missä sukujuhlat on kesän kohokohta. Mutta niin se vain on! Yksinkertaisesti nautin kun pääsin pois Helsingistä ja tapasin teitä tuttuja ihmisiä pitkästä aikaa. Mikäs sen kivempaa! Juhlat oli hyvin järjestetty ihanassa ympäristössä, ohjelma oli kiinnostavaa ja sitä oli sopivasti. Kiitos vielä kerran kaikille osallistujille ja kanssajärjestäjille. Toivottavasti nähdään pian uudestaan!
Väistyvänä hallituksenjäsenenä haluaisin jakaa toiveen että sukuseura pysyisi elinvoimaisena ja järjestäisi edelleen tiedonkeruuta, tapahtumia, sukujuhlia ja matkoja Karjalaan ja miksei muuallekin. En ole vielä päässyt mukaan näille Matrin-matkoille kertaakaan joten toivottavasti vielä joskus koittaa sekin kerta. Blogi on myös hyvä juttu, on mukava lukea mitä sukulaiset raapustelevat, kun aiheet voivat olla oikeastaan mitä vaan. Kannustan kaikkia jäseniä rohkeasti ottamaan osaa sukuseuran puuhiin, vaikka vähänkin, se on nimittäin yllättävän antoisaa! Sukuseuramme yhteishenki on minusta kiva ja mutkaton, kuten on sen hallituksenkin.
Kun olen kertonut ikäisilleni kavereille, että lähden sukujuhliin, on se herättänyt monissa ihastusta. Ehkä pientä kateuttakin. ”Olisipa meilläkin jotain tuommosta!” on usein kuultu kommentti, kun kerron Matrin Hirvosten sukuseuran toiminnasta ystävilleni. Sukuseuran myötämielipäissään minulle lahjoittama vaakunastandaarihan seisoo ikkunalaudallani, herättäen hilpeää huomiota ja myös kysymyksiä kaikissa niissä harvoissa, jotka luokseni eksyvät vierailulle. Se on myös inspiroinut monia keskusteluja historiasta ja psykologiasta aina fanituoteideoihin. Täydellinen ja tavoittelemisen arvoinen sisustuselementti siis. Wink wink!
Nyt täytyy kyllä sanoa että huh hellettä. Ollaan oltu mökillä kohta kolmisen viikkoa ja lämpö huitelee jatkuvasti hellelukemisissa. Parhaimmillaan 33 ja varjossa. Vesikin 25-asteista, vaikka ollaan suuren selän rannalla. Toisaalta mikä sen mukavampaa kuin pulahtaa veteen jopa ilman saunomista. Huolimatta veden korkeasta lämpötilasta niin sinilevää ei ole ollut yhtään.
On nämä järvet, niin pienemmät kuin suuremmat, vaan aikamoinen aarre meille suomalaisille. Toivottavasti osaamme pitää niistä hyvää huolta, jotta niistä voisivat myös tulevat sukupolvet nauttia. Uhkakuvia on monenlaisia; maatalouden päästöt, soiden kuivatukset, jätevedet ja viime aikoina lisääntynyt hinku kaivosten avaamiseen myös ”herkillä” alueilla.
Joku ulkomainen suuryhtiö on tehnyt valtauksen Taipalsaaren maisemissa. Olettamus on, että malmiesiintymä jatkuu myös vesistön alueelle. Meillä Suomessa valtauksen tekeminen on yksinkertainen juttu. Tukes myöntää luvan hakijalle lähes automaattisesti. Ulkomainen yhtiö perustaa Suomeen tytäryhtiön, joka hoitaa käytännön työn. Jos sitten kaivos perustetaan, niin emoyhtiö antaa tytäryhtiölle lainaa hirmu korolla. Näin tyttären verot saadaan minimoitua. Kun sitten malmi loppuu, niin tytäryhtiö tekee konkurssin ja kaikki jälkihoito jää suomalaisten veronmaksajien kontolle. Näin pelattiin esim. Hituran nikkelikaivoksen kohdalla. Kaivospiirin entistämiseen on varattu 16 miljoonaa meidän vromarkkojamme. Saa nähdä riittääkö tuokaan. Valmista pitäisi tulla kuluvana vuonna. Vasta jatkossa nähdään työn onnistuminen, liukeneeko ja jos, niin miten paljon epäpuhauksia eri jätealueilta alueen vesistöihin.
Ihmetyttää, miksi mineraalit pitäisi hyödyntää suuria riskejä ottamalla! Malmejahan ei kukaan varasta kallioperästä. Tekniikka kehittyy pikkuhiljaa paremmaksi. Parikymmentä vuotta alalla työskennelleenä voin sanoa ,että sellaista kaivosta tai rikastamoa ei ole, joka ei kuormittaisi ympäristöä. Perinteinen vaahdotusrikastamo oikein käytettynä aiheuttaa huomattavasti vähemmän ongelmia kuin esim. kasaliotus, jota käytetään Talvivaarassa.
Palatkaamme Saimaan tarkasteluun. Ymmärrän täysin miksi ihmiset Taipalsaaren alueella vastustavat valtausta. Jos kaivos joskus perustettaisiin, ja malmio yltää järven alueelle niin miten se hyödynnettäisiin? Ei liene muuta vaihtoehtoa kuin kaivoskuilu malmialueelle. Mitä tapahtuu kun malmiota räjäytellään? Vaikka louhoksen ja järven välissä olisi 50 metriä kalliota välissä, niin tuleeko vesi jostain läpi?
Nuoruuteni 70-luvulla opiskelijapiireissä sopivissa tilanteissa todettiin, että ”harva olo ku lahnaverkolla”. Tällaista tapahtui joskus aamuisin myöhään venähtäneiden illanistujaisten jälkeen. En tiedä, lieneekö sanonta vielä käytössä.
Joka tapauksessa sanonta herättää ajatuksia. Ensiksikin 70-luvun opiskelijoiden enemmistölle lahnaverkko oli ilmeisesti tuttu, sen verran suuri osa oli maalta lähtöisin. Oikein hyvin syntyperäisen töölöläisen tai kruununhakalaisen suuhun sanonta ei istunut, ellei sitten joku olisi halunnut heittää hieman junttimaisen herjan. Toisekseen sanonta paljastaa sen, että sen käyttäjä uskoi vakaasti lahnaverkonkin olevan tietoinen olemassaolostaan ja jopa olemassaolonsa laadusta: ”harva olo…” Miten lahnaverkkona oleminen (silmäkoko noin 100 mm) poikkeaa esimerkiksi muikkuverkkona olemisesta (silmäkoko noin 20 mm) onkin sitten oman pohdintansa arvoinen, mutta aivan ilmeisesti lahnaverkon olemukseen kuuluu tietty alakuloisuus (ns. vetämätön olo) kun taas muikkuverkon olemuksen voisi liittää energeettisyyteen, aktiivisuuteen ja elämän intensiivisyyteen.
Tietysti ”harva olo” voi viitata myös siihen, että lahnaverkkoja käytetään aika harvoin, muutaman kerran vuodessa. Heti jäiden lähdettyä keväällä muutaman päivän ajan lahnaverkot voidaan laskea matalaan lahteen ja saalis on yleensä varsin hyvä. Parhaimmillaan 3-4 kg lahnoja tulee enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Toisen kerran lahnaverkkoja tarvitaan toukokuun loppupuolella lahnan kudun aikaan. Tämä tapahtuu yleensä tuomen kukinnan aikaan ja silloin puhutaankin tuomilahnasta. Kolmannen kerran lahnaverkkoja voidaan käyttää juhannuksen edellä, jolloin lahnalla on toinen kutu. Tällöin puhutaan juhannuslahnasta. Muun ajan lahnaverkot riippuvat naulassa, ehkäpä miettimässä olemassaolonsa syvintä olemusta.
Tänä keväänä sää Uukuniemellä oli hyvin vaihtelevaa, kylmää ja sateista parhaan tuomilahnan aikaan. Niinpä itse laskinkin kaksi lahnaverkkoa (silmäkooltaan 100 mm, ns. riimuverkkoja) vasta toukokuun 25. päivänä. Tai oikeasti Eeva-Liisa oli kyllä soutamassa. Laskimme verkot samaan matalaan ja runsaasti vesikasveja sisältävään lahteen, johon olin jo yli 60 vuotta sitten laskemassa lahnaverkkoja isäni kanssa. Moni muukin oli ollut isäni kassa samaan paikkaan verkkoja laskemassa, esimerkiksi sekä Eero- että Veli-serkkuni kertoivat tästä.
Seuraavana aamuna, kun Eeva-Liisa vielä jäi nukkumaan, pulahdin kello 5.00 uimaan raikkaaseen Kirkkolammen veteen (12 astetta) ja sitten soutelin kokemaan verkkoja mustarastaan, härkälinnun, kuikan ja monien muiden lintujen laulun säestyksellä. Ja olihan siellä lahnoja, ilmeisesti mattimyöhäisiä kutupaikalle tulleita. Neljä kappaletta, kaikki vähän alle 3 kg. Hyviä kaloja vaikka ilmeisesti suurimmat yksilöt olivat jo kutupuuhansa suorittaneet.
Särkikalat, joihin lahnakin kuuluu, olivat aikaisemmin tärkeäitä ruokakaloja. Niitä oli helppo pyytää ja säilöä esimerkiksi kuivattamalla. Kerrotaan, että Laatokan Valamon munkit tulivat veneillään Pyhäjärvelle lahnoja pyytämään. Tuohon aikaan ei kalamiehillä ollut jäähilettä mukanaan ja niinpä munkit säilöivät kalansa suohon, ilmeisesti vähähappiseen ja ehkä myös hieman viileämpään ympäristöön. Varastot käytiin sitten tyhjentämässä kylmänä vuodenaikana. Voisi kuitenkin kuvitella, ettei suolahna enää ylimääräistä marinointia tarvinnut, kun sen käyttö ravinnoksi tuli ajankohtaiseksi.
Itse en haudannut lahnoja suohon vaan puhdistin ne ja samalla poistin selkäruodon. Tällä tavalla lahna halkeaa kahteen osaan, jolloin sen voi suolata tasaisesti sisältäpäin. Sen jälkeen savustin molemmat puoliskot omalla ritilällään tasaisen tuloksen varmistamiseksi. Selkäruotoon jää mukavasti kalan lihaa ja sen voi suolata ja pakastaa. Sitä rasvaista ja suolaista herkkua voi sitten ottaa ja kaapia ruisleivän päälle, jos vaikka vielä vanhoilla päivilläkin saatuisi olemaan jonain aamuna ”harva olo ku lahnaverkolla”.
”Mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun” (Jussi Raittinen)
Äidit ja tyttäret muodostavat synnyttäjien ketjun, ja olisi arvokasta tallentaa sukupolvien tarinoita myös raskauksista ja synnytyksistä. Kaikkihan me olemme kokeneet synnytyksen – jos emme itse ole synnyttäneet, kaikki meidät synnytetty.
Tiedän Hilja-mummoni äidin Lucinan synnytyksistä vain sen, että hänellä oli seitsemän lasta, jotka syntyivät 2 – 3 vuoden välein.
Hilja-mummoni synnytti kuusi lasta kymmenen vuoden aikana. Äitini kertoi, että mummolla olisi ollut jossain välissä keskenmeno, mutta sellaisista ei ennen juuri puhuttu. Harmittaa, etten ehtinyt mummolta kysellä hänen synnytyksistään, mutta voi olla, ettei hän olisi niistä mielellään puhunutkaan, ainakaan uteliaalle lapsenlapselle. Tuohon aikaan synnytettiin kotona, usein saunassa. Apuna saattoi olla kätilö tai joku naapurin nainen. Maatalon emännällä ei ollut äitiyslomaa, vaan useimmiten töitä tehtiin synnytykseen saakka. Kun aika tuli, lapsi käytiin ”pyöräyttämässä”ja palattiin askareisiin.
Oma Tuulikki-äitini synnytti minut sairaalassa, vaikka tuohon aikaan oli maalla vielä hyvin tavallista synnyttää kotona kätilön avustuksella, joskus ilman kätilöäkin. Nyt jo edesmennyt kansakoulunopettaja ja kirjailija Veikko Haakana kyyditsi äidin Savonlinnaan luultavasti kylän ainoalla autolla. Olin iso vauva ja äiti oli hyvin hoikka. Siksi kunnankätilö, Kätilö-Anni arvioi, että on turvallisempaa synnyttää sairaalassa. Anni oli vuosikymmeniä Saarella kunnankätilönä, jota kaikki arvostivat ja vieläkin muistelevat. Hän kulki äitien ja vauvojen luona pyörällä ja myöhemmin kuulemani mukaan mopolla. Äidin muistikuvan mukaan synnyttänyt äiti sai olla poissa töistä vain muutaman viikon. Koska äitiysloma-ajalta ei saanut palkkaa, äiti palasi heti kun jaksoi töihin kansakoulun keittäjäksi ja siivoojaksi vauva mukanaan. Päiväunia nukuin vaunuissa koulun pihalla, jossa koululaiset kävivät välillä heijaamassa ”Elle-vaavia”.
Veljeni syntyi aprillipäivänä, vaikka laskettu aika oli 2.5. Isä lähti hakemaan Selma-tätiään hoitamaan minua, 2-vuotiasta isosiskoa ja tekemään kotitöitä. Selma ei meinannut uskoa isää, luuli aprillipilaksi, koska vauvan piti syntyä vasta kuukauden päästä. Isä haki synnytystä avustamaan kätilö-Annia, joka hänkään ei ensin meinannut uskoa, että vauva nyt syntyy. Veljeni syntyi isän ja äidin makuuhuoneessa. Hän oli yli kolmekiloinen reipas vauva, ei mikään keskonen. Äiti oli muistanut ilmeisesti väärin viimeiset kuukautiset, ja aika oli laskettu väärin. Silloin ei otettu ultraäänikuvia. Minä olin isän ja hänen tätinsä kanssa peräkammarissa, kun äiti synnytti seinän takana. Kun äiti päästeli ääniä, olin sanonut: ”Tuhma äit ku itkee.” Kommenttini kuvaa tuon ajan tapoja: lapsi oli kiltti, jos ei itke.
Aino-tätini on synnyttänyt kaikki kolme lastaan, Aulin, Sirpan ja Ilpon sairaalassa. Elli-tädin kaksi vanhinta lasta, Kaija ja Jouko, syntyivät kotona peräkammarissa kätilön avustuksella ja kaksi nuorempaa, Päivi ja Jaana sairaalassa. Elli-täti olisi synnyttänyt Päivinkin kotona, mutta kätilön kehotuksesta täti lähti sairaalaan. Päivllä oli napanuora 3 kertaa kaulan ympäri, joten olikin parempi synnyttää sairaalassa. Liisa-täti synnytti kaksi ensimmäistä lastaan perheen pienessä mökissä. Liisa muistelee kotisynnytyksiään ja kätilö-Annia lämmöllä. Liisa oli todennäköisesti kuullut isommilta siskoiltaan kauhujuttuja synnytyksistä, mutta synnytettyään Anne-serkkuni hän oli helpottunut ja sanoi kätilölle: ”Jos tämä ei nyt tämän kummoisempaa ole, kyllä mie toisenkin synnytän!” Toinen lapsi, Juha-serkkuni syntyi myös kotona, kolmas lapsi, Ari-serkkuni syntyi Savonlinnan sairaalassa. Kätilö-Anni alkoi olla jo iäkäs eikä halunnut ottaa riskiä. Anni tosin lähti Liisa-tädin tueksi sairaalaan.
Omat synnytykseni olivat 1970- ja 1980-lukujen tapaan sairaalassa. Tuolloin alkoi olla melko tavallista, että isä oli synnytyksessä mukana, niin myös lasteni isä. Synnytykset hoidettiin rutiinilla, lääketieteellä ja turvallisesti. Toimenpiteitä tehtiin sen kummemmin synnyttäjältä kysymättä. Ensimmäisen lapseni syntymän aikaan ei vierihoitoa ollut, vaan vauvat olivat ”vauvalassa” ja tuotiin välillä syömään ja hoidettavaksi äideille. Toisen synnytyksen jälkeen uhkasin lähteä heti kotiin, jos en saa vauvaani vierelleni, ja kuopukseni synnyttyä jouduin vähän taistelemaan, että sain vauvani vierihoitoon myös yöksi. Minulla on mukavat muistot synnytyksistä, vaikka tunsin itseni enemmän objektiksi kuin subjektiksi.
Oma tyttäreni Enni on synnyttänyt ensimmäisen lapsensa Kätilöopistolla, toisen suunnitellusti kotona. Ensimmäinen synnytys oli pitkä, mutta ensimmäisen lapsen syntymä on aina ainutkertainen. Toista synnytystään kotona hän kuvaa elämänsä voimaannuttavimmaksi kokemukseksi. Hän on itse kätilö ja hänen työkaverinaan on Naistenkliniikalla ollut Saaren kätilö-Annin tytär! Nykyään tyttäreni toimii ”kotilona” eli kotisynnytyskätilönä ja doulana, mutta tekee myös keikkoja Naistenkliniikalla.
Maailma muuttuu ja niin myös raskauteen ja synnytykseen liittyvät käytännöt. Ennen raskaus ja synnytys olivat vain naisten juttu, ja asiaan liittyi tabuja. En ole nähnyt yhtään kuvaa sukuni naisista raskaana ollessaan. Nykyään äidit jakavat somessa ylpeinä masukuviaan. Onneksi synnyttäjillä on nykyään useimmiten mahdollisuus vaikuttaa siihen, missä ja miten synnyttää.
Tällä pajun oksasella, korealla vitsasella sinua hellästi ripsuttelen: virvon, varvon tuoreeks, terveeks. Jumalan siunausta sinulle!
Palmusunnuntain pajunkissaoksat tuovat mieleeni paratiisiin. Paratiisin todellisuus kuvataan viattomuuden tilaksi, jossa ihmisen ei tarvitse ansaita olemassaolonsa oikeutta. Suomalaisen paratiisissa eivät viikunat ja granaattiomenat kypsy eikä itämaisessa paratiisissa tuoksu koivuvasta tai mökkisaunan savu. Elävä luonto yhdistää kaikkien kulttuurien kuvat paratiisista, kuvat Jumalan hyvyydestä ja elämän voimasta.
Oma paratiisini on kotipihan kukkiva puutarha, jossa myös pajulla on paikkansa. Monet runot kertovat puutarhoista ja puistoista, jotka on luotu kauneuden ja ilon tähden. Niissä on vaahteroita, lehmuksia, tammikujia, suihkulähteitä ja tuoksuvia kukkia. Puutarha ei ole kuitenkaan yksin ihmisen luomus, jumalat tai luonnonvoimat ovat aina mukana, kaiken perustana. Niiden toiminta yllättää ihmisen usein. Toisaalta puutarhojen yllätyksellisyys, tietty kesyttömyys, kuuluu niiden ominaispiirteisiin.
Katri Vala runossaan Unikot kertoo puutarhan yllätyksellisyydestä.
Yöllä on varmaan joku jumala kulkenut puutarhassani: kaikki unikot ovat auenneet. Tuskin uskallan astua ulos, pelkään palavani pienissä liekeissä.
Linnunlaulun huumaava helinä kuin salaisen suihkulähteen pisarat putoaa helmeillen ylitseni.
Puutarhat ja puistot myös vaikuttavat hullaannuttavasti ihmisiin. Runossaan Narsissi kuvaa Bertel Gripenberg narsissin lumoavaa tuoksua. (suom. Eeva Ruoff) Oi, sinisiä öitä nuoruutemme puistossa, te tuhannet lämpimien kyynelten kultaamat muistot, heräätte, kun tuoksujen raskaat aallot keinahtelevat illalla yli kasteen kostean maan.
Oi kukka, joka kuiskit kadonneista keväistä hyväillen hienolla ja vahvalla tuoksullasi, narsissi, sinä kevään uneksiva hallitsija, tee meidät uudelleen uneksijoiksi!
Joissakin perheissä puutarhaviljely näyttää kulkevan perintönä. Jos ei geeneettisenä niin ainakin sosiaalisena. Puutarhan ylläpito vaatii jatkuvaa työtä. Se voi olla rentouttavaa ja iloa tuottavaa. Joku kulkee hyräillen puutarhassa ja ”sitoo miekkaliljan ja varret ruusujen” kuten Aale Tynnin runossa Puutarhurin tytär. Helena Anhava kirjoittaa kokoelmassaan Valoa varoittavasti: ”Haluat punaisen tuvan ja kukkamaan. / joudut maaorjaksi itsellesi…” Raadanta ja työ tuottavat useimmiten iloa ja nautintoa kuten Vanhan miehen pihalla loistaa kesäisin kymmeniä gladioluksia, hän kulkee polullaan kumarassa, nykien, taimipaakut käsissään….(Rakel Liehu).
Rentouttavia hetkiä teille kaikille rakkaille sukulaisille omissa puutarhoissanne ja paratiiseissänne.
Olen tänä vuonna osallistunut ensimmäistä kertaa FAWM:iin eli February Album Writing Monthiin. Kyseessä on haaste, jonka päämäärä on kirjoittaa kuukauden aikana albumillinen uutta musiikkia, eli 14 biisiä. Käytännössä kyseessä on netissä tapahtuva kuukauden mittainen biisileiri, joka on kaikille avoin.
Alusta itse toimii vähän samaan tapaan kuin mikä tahansa sosiaalinen media. Se on silti paljon miellyttävämpi kuin muut somet (facebook, twitter jne) sillä siellä kanssaleiriläisten tekeleitä kommentoidaan ahkerasti ja erittäin arvostavassa, rakentavassa hengessä. Kommentointiin rohkaistaan erityisesti, mm. nimeämällä ensikertalaiset ”famwlingeiksi” ja vielä kommentoimattomat laulut ”zongeiksi”, joita voit ”napata” kommentoimalla niitä. Aikaraja on tiukka eikä kappaleiden tosiaan doteta olevan pitkälle tuotettuja, vaan voi olla hyvinkin raakademo-tyyppisiä, kunhan idea välittyy.
Biisejä väsätään myös laajasti yhteistyönä. Osallistujakunta on kansainvälistä, eli samaa biisiä voi ihan hyvin työstää neljä henkilöä neljältä eri mantereelta. FAWMissa on tuhansia osallistujia joka vuosi, joista läheskään kaikki eivät yllä 14:ään asti, mutta se ei olekaan tärkeintä. Omia tavotteita voi tarkentaa ja listata ne omalle esittelysivulle. Tärkeintä on tehdä, ei niinkään se, kuinka monta saa valmiiksi.
Minut houkutteli mukaan yksi hyvä ystävä, joka on parina aiempana vuonna osallistunut. Koukutuin hyvin nopeasti ja Fawm on hyvin pitkälti korvannut muut sosiaaliset mediat minulta tässä kuussa.
Suoraan sanottuna ihmettelin, miksi innostuin haasteesta niin mahdottoman paljon. Mulla on aina ollut kova halu tehdä biisejä, mutta usein kuitenkin se varsinainen toiminta jää kaiken muun ”tärkeämmän” tekemisen alle. Nyt olen kuitenkin kolmessa viikossa tehnyt 9 biisiä, enemmän kuin koskaan siinä ajassa. Ja aika on jotenkuten riittänyt muuhunkin.
Tekemisen palo on ollut minulla aina voimakas, mutta se ei ole konkretisoitunut helposti. Olen vuosikausia miettinyt, mistä se johtuu. Miksi käytän aikaani kaikkeen muuhun paitsi siihen, mitä eniten haluan tehdä?
FAWMin ansiosta ymmärsin: kyseessä on ollut sopivan yhteisön puutteesta johtuva motivaation puute. Ei ole ollut syytä tehdä biisejä, kun on vahvasti tunne, ettei ne ketään kiinnosta, eikä kukaan niitä kuitenkaan kuuntele. Olen tajunnut että minua ei pätkääkään motivoi tehdä musiikkia tai tekstiä vain itselle, omille korville kuultavaksi.
Halusin kirjoittaa aiheesta yhteisön voima. Se että kuulemme ja näemme, on tärkeää, mutta se, että kuuntelemme, katsomme ja astumme rohkeasti vuorovaikutukseen, on vielä tärkeämpää. Se on voima, joka saa asioita tapahtumaan ja ihmiset toimimaan. Tämä FAWM juttu on siis vain yksi (omakohtainen ja elävä) esimerkki tästä ilmiöstä. Uskon että jokainen löytää omasta elämästään saman tyyppisiä kokemuksia, työn tai harrastuksen tai muun yhteisöllisen tekemisen parista.
Aihe koskettaa myös meitä sukuseuraan kuuluvia. On tärkeää että voimme mahdollistaa toisillemme kokemuksia, joissa tulemme nähdyksi ja kuulluksi ja huomioon otetuksi. Toivottavasti tänä vuonna sukuseuran kokoontumiseen osallistuisi mahdollisimman monta henkilöä, oli se sitten miten tahansa järjestetty (etänä vai kasvotusten)! Haluan myös kovasti kannustaa kaikkia ottamaan aktiivisesti yhteyttä, ideoimaan, heittämään kommentteja. Ideoiden ei tarvitse ollaan loppuun asti mietittyjä ja pureskeltuja, jotta niitä voi tuoda esiin! Ihmiset ovat luovia olentoja ja monesti yksi idea johtaa toiseen joten rohkeasti, arvostavasti ja rakentavasti vaan purskauttelemaan!
t. Paula
PS. Kiitokset kaikille sukulaisille jotka osallistuitte tulevan pianolevyni CD-painoksen joukkorahoitukseen. Eipä sekään voisi toteutua ilman yhteisön voimaa! Levy on menossa tällä viikolla painoon ja toimitukset alkavat heti kun on valmista. Varsinainen julkaisupäivä on 29.3., maailman pianopäivä – joka sekin on ihmisten innostuneen yhteisöllisyyden tulosta (ks. www.pianoday.org)
