Blogi

Syyskuun pimenevät illat houkuttelevat etsimään jotain uutta pohdiskeltavaa. Katselin eräänä iltana Karjalan Liiton nettisivuja ja huomasin kiehtovan kutsun virtuaaliseen elokuvailtaan.

Kyseessä oli Aino -lyhytelokuva karjalaisuudesta ja Kalevalasta kiinnostuneille.

Aino lyhytelokuvan ensi-ilta oli perjantaina 24.9.2021. Elokuvan ideana on uusi tulkinta Kalevalan Ainon tarinasta. Mitä olisi tapahtunut, jos Aino ei olisi hukkunut?  Lyhytelokuvan teemana on TOIVO, jota löytyy juuristamme. Elokuvan tarina auttaa myös oppimaan uutta.

Elokuvan on ohjannut nuori Terra Tevajärvi ja tuottaja on Janina Jokimies. Elokuva syntyi Terra Tevajärven maisteriopintojen opinnäytetyönä. Karjalan Liitto on yksi monista elokuvan valmistumiseen vaikuttaneista tukijoista. Elokuvaprojektin tavoitteena on tehdä tunnetuksi suomalaisen mytologian uutta tulkintaa ja levittää sitä myös kansainvälisille foorumeille.

Linkki elokuvaan ja ensi-illan keskusteluun Aino    

https://www.facebook.com/events/360962695741332

Minusta elokuva modernisoituna tulkintana on kiinnostava ja houkuttelee tutkimaan Kalevalaa ja kansanperinteitä yhä uudelleen, uudessa valossa.

Ensi-iltakeskustelussa kannustettiin katsomaan elokuvaa yhdessä joukolla ja keskustelemaan sen herättämistä ajatuksista. Ehdotankin, että me Matrin Hirvosten sukuseurassa katsomme Aino-elokuvan yksin, kaksin tai perhekunnittain. Olisi hienoa saada ajatuksianne, kysymyksiänne tai kommenttejanne elokuvasta tämän blogin kommenttina tai sähköpostilla marjariittahirv@gmail.com  lokakuun loppuun mennessä. Näin voisimme osallistua ajankohtaiseen keskusteluun ja rohkaista nuoria elokuvan tekijöitä lähettämällä heille rakentavaa palautetta.

Marja-Riitta Hirvonen

Kesä on ollut pitkä ja kuuma. Sukujuhlat olivat sen yksi kohokohta. Nyt täytyy sanoa että enpä olisi koskaan uskonut että elämäni on alle nelikymppisenä sellaista, missä sukujuhlat on kesän kohokohta. Mutta niin se vain on! Yksinkertaisesti nautin kun pääsin pois Helsingistä ja tapasin teitä tuttuja ihmisiä pitkästä aikaa. Mikäs sen kivempaa! Juhlat oli hyvin järjestetty ihanassa ympäristössä, ohjelma oli kiinnostavaa ja sitä oli sopivasti. Kiitos vielä kerran kaikille osallistujille ja kanssajärjestäjille. Toivottavasti nähdään pian uudestaan!

Väistyvänä hallituksenjäsenenä haluaisin jakaa toiveen että sukuseura pysyisi elinvoimaisena ja järjestäisi edelleen tiedonkeruuta, tapahtumia, sukujuhlia ja matkoja Karjalaan ja miksei muuallekin. En ole vielä päässyt mukaan näille Matrin-matkoille kertaakaan joten toivottavasti vielä joskus koittaa sekin kerta. Blogi on myös hyvä juttu, on mukava lukea mitä sukulaiset raapustelevat, kun aiheet voivat olla oikeastaan mitä vaan. Kannustan kaikkia jäseniä rohkeasti ottamaan osaa sukuseuran puuhiin, vaikka vähänkin, se on nimittäin yllättävän antoisaa! Sukuseuramme yhteishenki on minusta kiva ja mutkaton, kuten on sen hallituksenkin.

Kun olen kertonut ikäisilleni kavereille, että lähden sukujuhliin, on se herättänyt monissa ihastusta. Ehkä pientä kateuttakin. ”Olisipa meilläkin jotain tuommosta!” on usein kuultu kommentti, kun kerron Matrin Hirvosten sukuseuran toiminnasta ystävilleni. Sukuseuran myötämielipäissään minulle lahjoittama vaakunastandaarihan seisoo ikkunalaudallani, herättäen hilpeää huomiota ja myös kysymyksiä kaikissa niissä harvoissa, jotka luokseni eksyvät vierailulle. Se on myös inspiroinut monia keskusteluja historiasta ja psykologiasta aina fanituoteideoihin. Täydellinen ja tavoittelemisen arvoinen sisustuselementti siis. Wink wink!

Nyt täytyy kyllä sanoa että huh hellettä. Ollaan oltu mökillä kohta kolmisen viikkoa ja lämpö huitelee jatkuvasti hellelukemisissa. Parhaimmillaan 33 ja varjossa. Vesikin 25-asteista, vaikka ollaan suuren selän rannalla. Toisaalta mikä sen mukavampaa kuin pulahtaa veteen jopa ilman saunomista. Huolimatta veden korkeasta lämpötilasta niin sinilevää ei ole ollut yhtään.

On nämä järvet, niin pienemmät kuin suuremmat, vaan aikamoinen aarre meille suomalaisille. Toivottavasti osaamme pitää niistä hyvää huolta, jotta niistä voisivat myös tulevat sukupolvet nauttia. Uhkakuvia on monenlaisia; maatalouden päästöt, soiden kuivatukset, jätevedet ja viime aikoina lisääntynyt hinku kaivosten avaamiseen myös ”herkillä” alueilla.

Joku ulkomainen suuryhtiö on tehnyt valtauksen Taipalsaaren maisemissa. Olettamus on, että malmiesiintymä jatkuu myös vesistön alueelle.
Meillä Suomessa valtauksen tekeminen on yksinkertainen juttu. Tukes myöntää luvan hakijalle lähes automaattisesti. Ulkomainen yhtiö perustaa Suomeen tytäryhtiön, joka hoitaa käytännön työn. Jos sitten kaivos perustetaan, niin emoyhtiö antaa tytäryhtiölle lainaa hirmu korolla. Näin tyttären verot saadaan minimoitua. Kun sitten malmi loppuu, niin tytäryhtiö tekee konkurssin ja kaikki jälkihoito jää suomalaisten veronmaksajien kontolle. Näin pelattiin esim. Hituran nikkelikaivoksen
kohdalla. Kaivospiirin entistämiseen on varattu 16 miljoonaa meidän
vromarkkojamme. Saa nähdä riittääkö tuokaan. Valmista pitäisi tulla kuluvana vuonna. Vasta jatkossa nähdään työn onnistuminen, liukeneeko ja jos, niin miten paljon epäpuhauksia eri jätealueilta alueen vesistöihin.

Ihmetyttää, miksi mineraalit pitäisi hyödyntää suuria riskejä ottamalla! Malmejahan ei kukaan varasta kallioperästä. Tekniikka kehittyy pikkuhiljaa paremmaksi. Parikymmentä vuotta alalla työskennelleenä voin sanoa ,että sellaista kaivosta tai rikastamoa ei ole, joka ei kuormittaisi ympäristöä. Perinteinen vaahdotusrikastamo oikein käytettynä aiheuttaa huomattavasti vähemmän ongelmia kuin esim. kasaliotus, jota käytetään Talvivaarassa.

Palatkaamme Saimaan tarkasteluun. Ymmärrän täysin miksi ihmiset Taipalsaaren alueella vastustavat valtausta. Jos kaivos joskus perustettaisiin, ja malmio yltää järven alueelle niin miten se hyödynnettäisiin? Ei liene muuta vaihtoehtoa kuin
kaivoskuilu malmialueelle. Mitä tapahtuu kun malmiota räjäytellään? Vaikka louhoksen ja järven välissä olisi 50 metriä kalliota välissä, niin tuleeko vesi jostain läpi?

Nuoruuteni 70-luvulla opiskelijapiireissä sopivissa tilanteissa todettiin, että ”harva olo ku lahnaverkolla”. Tällaista tapahtui joskus aamuisin myöhään venähtäneiden illanistujaisten jälkeen. En tiedä, lieneekö sanonta vielä käytössä.

Joka tapauksessa sanonta herättää ajatuksia. Ensiksikin 70-luvun opiskelijoiden enemmistölle lahnaverkko oli ilmeisesti tuttu, sen verran suuri osa oli maalta lähtöisin.  Oikein hyvin syntyperäisen töölöläisen tai kruununhakalaisen suuhun sanonta ei istunut, ellei sitten joku olisi halunnut heittää hieman junttimaisen herjan. Toisekseen sanonta paljastaa sen, että sen käyttäjä uskoi vakaasti lahnaverkonkin olevan tietoinen olemassaolostaan ja jopa olemassaolonsa laadusta: ”harva olo…”  Miten lahnaverkkona oleminen (silmäkoko noin 100 mm) poikkeaa esimerkiksi muikkuverkkona olemisesta (silmäkoko noin 20 mm) onkin sitten oman pohdintansa arvoinen, mutta aivan ilmeisesti lahnaverkon olemukseen kuuluu tietty alakuloisuus (ns. vetämätön olo) kun taas muikkuverkon olemuksen voisi liittää energeettisyyteen, aktiivisuuteen ja elämän intensiivisyyteen.

Tietysti ”harva olo” voi viitata myös siihen, että lahnaverkkoja käytetään aika harvoin, muutaman kerran vuodessa. Heti jäiden lähdettyä keväällä muutaman päivän ajan lahnaverkot voidaan laskea matalaan lahteen ja saalis on yleensä varsin hyvä. Parhaimmillaan 3-4 kg lahnoja tulee enemmän kuin omiksi tarpeiksi.  Toisen kerran lahnaverkkoja tarvitaan toukokuun loppupuolella lahnan kudun aikaan. Tämä tapahtuu yleensä tuomen kukinnan aikaan ja silloin puhutaankin tuomilahnasta. Kolmannen kerran lahnaverkkoja voidaan käyttää juhannuksen edellä, jolloin lahnalla on toinen kutu. Tällöin puhutaan juhannuslahnasta. Muun ajan lahnaverkot riippuvat naulassa, ehkäpä miettimässä olemassaolonsa syvintä olemusta.

Tänä keväänä sää Uukuniemellä oli hyvin vaihtelevaa, kylmää ja sateista parhaan tuomilahnan aikaan. Niinpä itse laskinkin kaksi lahnaverkkoa (silmäkooltaan 100 mm, ns. riimuverkkoja) vasta toukokuun 25. päivänä. Tai oikeasti Eeva-Liisa oli kyllä soutamassa. Laskimme verkot samaan matalaan ja runsaasti vesikasveja sisältävään lahteen, johon olin jo yli 60 vuotta sitten laskemassa lahnaverkkoja isäni kanssa. Moni muukin oli ollut isäni kassa samaan paikkaan verkkoja laskemassa, esimerkiksi sekä Eero- että Veli-serkkuni kertoivat tästä.  

Seuraavana aamuna, kun Eeva-Liisa vielä jäi nukkumaan, pulahdin kello 5.00 uimaan raikkaaseen Kirkkolammen veteen (12 astetta) ja sitten soutelin kokemaan verkkoja mustarastaan, härkälinnun, kuikan ja monien muiden lintujen laulun säestyksellä. Ja olihan siellä lahnoja, ilmeisesti mattimyöhäisiä kutupaikalle tulleita.  Neljä kappaletta, kaikki vähän alle 3 kg. Hyviä kaloja vaikka ilmeisesti suurimmat yksilöt olivat jo kutupuuhansa suorittaneet.

Särkikalat, joihin lahnakin kuuluu, olivat aikaisemmin tärkeäitä ruokakaloja. Niitä oli helppo pyytää ja säilöä esimerkiksi kuivattamalla. Kerrotaan, että Laatokan Valamon munkit tulivat veneillään Pyhäjärvelle lahnoja pyytämään. Tuohon aikaan ei kalamiehillä ollut jäähilettä mukanaan ja niinpä munkit säilöivät kalansa suohon, ilmeisesti vähähappiseen ja ehkä myös hieman viileämpään ympäristöön.  Varastot käytiin sitten tyhjentämässä kylmänä vuodenaikana. Voisi kuitenkin kuvitella, ettei suolahna enää ylimääräistä marinointia tarvinnut, kun sen käyttö ravinnoksi tuli ajankohtaiseksi.

Itse en haudannut lahnoja suohon vaan puhdistin ne ja samalla poistin selkäruodon. Tällä tavalla lahna halkeaa kahteen osaan, jolloin sen voi suolata tasaisesti sisältäpäin. Sen jälkeen savustin molemmat puoliskot omalla ritilällään tasaisen tuloksen varmistamiseksi. Selkäruotoon jää mukavasti kalan lihaa ja sen voi suolata ja pakastaa.  Sitä rasvaista ja suolaista herkkua voi sitten ottaa ja kaapia ruisleivän päälle, jos vaikka vielä vanhoilla päivilläkin saatuisi olemaan jonain aamuna ”harva olo ku lahnaverkolla”.  

”Mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun”
(Jussi Raittinen)

Äidit ja tyttäret muodostavat synnyttäjien ketjun, ja olisi arvokasta tallentaa sukupolvien tarinoita myös raskauksista ja synnytyksistä. Kaikkihan me olemme kokeneet synnytyksen – jos emme itse ole synnyttäneet, kaikki meidät synnytetty.

Tiedän Hilja-mummoni äidin Lucinan synnytyksistä vain sen, että hänellä oli seitsemän lasta, jotka syntyivät 2 – 3 vuoden välein.

Hilja-mummoni synnytti kuusi lasta kymmenen vuoden aikana. Äitini kertoi, että mummolla olisi ollut jossain välissä keskenmeno, mutta sellaisista ei ennen juuri puhuttu. Harmittaa, etten ehtinyt mummolta kysellä hänen synnytyksistään, mutta voi olla, ettei hän olisi niistä mielellään puhunutkaan, ainakaan uteliaalle lapsenlapselle. Tuohon aikaan synnytettiin kotona, usein saunassa. Apuna saattoi olla kätilö tai joku naapurin nainen. Maatalon emännällä ei ollut äitiyslomaa, vaan useimmiten töitä tehtiin synnytykseen saakka. Kun aika tuli, lapsi käytiin ”pyöräyttämässä”ja palattiin askareisiin.

Oma Tuulikki-äitini synnytti minut sairaalassa, vaikka tuohon aikaan oli maalla vielä hyvin tavallista synnyttää kotona kätilön avustuksella, joskus ilman kätilöäkin. Nyt jo edesmennyt kansakoulunopettaja ja kirjailija Veikko Haakana kyyditsi äidin Savonlinnaan luultavasti kylän ainoalla autolla. Olin iso vauva ja äiti oli hyvin hoikka. Siksi kunnankätilö, Kätilö-Anni arvioi, että on turvallisempaa synnyttää sairaalassa. Anni oli vuosikymmeniä Saarella kunnankätilönä, jota kaikki arvostivat ja vieläkin muistelevat. Hän kulki äitien ja vauvojen luona pyörällä ja myöhemmin kuulemani mukaan mopolla. Äidin muistikuvan mukaan synnyttänyt äiti sai olla poissa töistä vain muutaman viikon. Koska äitiysloma-ajalta ei saanut palkkaa, äiti palasi heti kun jaksoi töihin kansakoulun keittäjäksi ja siivoojaksi vauva mukanaan. Päiväunia nukuin vaunuissa koulun pihalla, jossa koululaiset kävivät välillä heijaamassa ”Elle-vaavia”.

Veljeni syntyi aprillipäivänä, vaikka laskettu aika oli 2.5. Isä lähti hakemaan Selma-tätiään hoitamaan minua, 2-vuotiasta isosiskoa ja tekemään kotitöitä. Selma ei meinannut uskoa isää, luuli aprillipilaksi, koska vauvan piti syntyä vasta kuukauden päästä. Isä haki synnytystä avustamaan kätilö-Annia, joka hänkään ei ensin meinannut uskoa, että vauva nyt syntyy. Veljeni syntyi isän ja äidin makuuhuoneessa. Hän oli yli kolmekiloinen reipas vauva, ei mikään keskonen. Äiti oli muistanut ilmeisesti väärin viimeiset kuukautiset, ja aika oli laskettu väärin. Silloin ei otettu ultraäänikuvia. Minä olin isän ja hänen tätinsä kanssa peräkammarissa, kun äiti synnytti seinän takana. Kun äiti päästeli ääniä, olin sanonut: ”Tuhma äit ku itkee.” Kommenttini kuvaa tuon ajan tapoja: lapsi oli kiltti, jos ei itke.

Aino-tätini on synnyttänyt kaikki kolme lastaan, Aulin, Sirpan ja Ilpon sairaalassa.
Elli-tädin kaksi vanhinta lasta, Kaija ja Jouko, syntyivät kotona peräkammarissa kätilön avustuksella ja kaksi nuorempaa, Päivi ja Jaana sairaalassa. Elli-täti olisi synnyttänyt Päivinkin kotona, mutta kätilön kehotuksesta täti lähti sairaalaan. Päivllä oli napanuora 3 kertaa kaulan ympäri, joten olikin parempi synnyttää sairaalassa.
Liisa-täti synnytti kaksi ensimmäistä lastaan perheen pienessä mökissä. Liisa muistelee kotisynnytyksiään ja kätilö-Annia lämmöllä. Liisa oli todennäköisesti kuullut isommilta siskoiltaan kauhujuttuja synnytyksistä, mutta synnytettyään Anne-serkkuni hän oli helpottunut ja sanoi kätilölle: ”Jos tämä ei nyt tämän kummoisempaa ole, kyllä mie toisenkin synnytän!” Toinen lapsi, Juha-serkkuni syntyi myös kotona, kolmas lapsi, Ari-serkkuni syntyi Savonlinnan sairaalassa. Kätilö-Anni alkoi olla jo iäkäs eikä halunnut ottaa riskiä. Anni tosin lähti Liisa-tädin tueksi sairaalaan.

Omat synnytykseni olivat 1970- ja 1980-lukujen tapaan sairaalassa. Tuolloin alkoi olla melko tavallista, että isä oli synnytyksessä mukana, niin myös lasteni isä. Synnytykset hoidettiin rutiinilla, lääketieteellä ja turvallisesti. Toimenpiteitä tehtiin sen kummemmin synnyttäjältä kysymättä. Ensimmäisen lapseni syntymän aikaan ei vierihoitoa ollut, vaan vauvat olivat ”vauvalassa” ja tuotiin välillä syömään ja hoidettavaksi äideille. Toisen synnytyksen jälkeen uhkasin lähteä heti kotiin, jos en saa vauvaani vierelleni, ja kuopukseni synnyttyä jouduin vähän taistelemaan, että sain vauvani vierihoitoon myös yöksi. Minulla on mukavat muistot synnytyksistä, vaikka tunsin itseni enemmän objektiksi kuin subjektiksi.

Oma tyttäreni Enni on synnyttänyt ensimmäisen lapsensa Kätilöopistolla, toisen suunnitellusti kotona. Ensimmäinen synnytys oli pitkä, mutta ensimmäisen lapsen syntymä on aina ainutkertainen. Toista synnytystään kotona hän kuvaa elämänsä voimaannuttavimmaksi kokemukseksi. Hän on itse kätilö ja hänen työkaverinaan on Naistenkliniikalla ollut Saaren kätilö-Annin tytär! Nykyään tyttäreni toimii ”kotilona” eli kotisynnytyskätilönä ja doulana, mutta tekee myös keikkoja Naistenkliniikalla.

Maailma muuttuu ja niin myös raskauteen ja synnytykseen liittyvät käytännöt. Ennen raskaus ja synnytys olivat vain naisten juttu, ja asiaan liittyi tabuja. En ole nähnyt yhtään kuvaa sukuni naisista raskaana ollessaan. Nykyään äidit jakavat somessa ylpeinä masukuviaan. Onneksi synnyttäjillä on nykyään useimmiten mahdollisuus vaikuttaa siihen, missä ja miten synnyttää.

Tällä pajun oksasella, korealla vitsasella sinua hellästi ripsuttelen: virvon, varvon tuoreeks, terveeks. Jumalan siunausta sinulle!

Palmusunnuntain pajunkissaoksat tuovat mieleeni paratiisiin. Paratiisin todellisuus kuvataan viattomuuden tilaksi, jossa ihmisen ei tarvitse ansaita olemassaolonsa oikeutta. Suomalaisen paratiisissa eivät viikunat ja granaattiomenat kypsy eikä itämaisessa paratiisissa tuoksu koivuvasta tai mökkisaunan savu. Elävä luonto yhdistää kaikkien kulttuurien kuvat paratiisista, kuvat Jumalan hyvyydestä ja elämän voimasta.

Oma paratiisini on kotipihan kukkiva puutarha, jossa myös pajulla on paikkansa. Monet runot kertovat puutarhoista ja puistoista, jotka on luotu kauneuden ja ilon tähden. Niissä on vaahteroita, lehmuksia, tammikujia, suihkulähteitä ja tuoksuvia kukkia. Puutarha ei ole kuitenkaan yksin ihmisen luomus, jumalat tai luonnonvoimat ovat aina mukana, kaiken perustana. Niiden toiminta yllättää ihmisen usein. Toisaalta puutarhojen yllätyksellisyys, tietty kesyttömyys, kuuluu niiden ominaispiirteisiin.

Katri Vala runossaan Unikot kertoo puutarhan yllätyksellisyydestä.

Yöllä on varmaan joku jumala kulkenut puutarhassani: kaikki unikot ovat auenneet. Tuskin uskallan astua ulos, pelkään palavani pienissä liekeissä.

Linnunlaulun huumaava helinä kuin salaisen suihkulähteen pisarat putoaa helmeillen ylitseni.

Puutarhat ja puistot myös vaikuttavat hullaannuttavasti ihmisiin. Runossaan Narsissi kuvaa Bertel Gripenberg narsissin lumoavaa tuoksua. (suom. Eeva Ruoff) Oi, sinisiä öitä nuoruutemme puistossa, te tuhannet lämpimien kyynelten kultaamat muistot, heräätte, kun tuoksujen raskaat aallot keinahtelevat illalla yli kasteen kostean maan.

Oi kukka, joka kuiskit kadonneista keväistä hyväillen hienolla ja vahvalla tuoksullasi, narsissi, sinä kevään uneksiva hallitsija, tee meidät uudelleen uneksijoiksi!

Joissakin perheissä puutarhaviljely näyttää kulkevan perintönä. Jos ei geeneettisenä niin ainakin sosiaalisena. Puutarhan ylläpito vaatii jatkuvaa työtä. Se voi olla rentouttavaa ja iloa tuottavaa. Joku kulkee hyräillen puutarhassa ja ”sitoo miekkaliljan ja varret ruusujen” kuten Aale Tynnin runossa Puutarhurin tytär. Helena Anhava kirjoittaa kokoelmassaan Valoa varoittavasti: ”Haluat punaisen tuvan ja kukkamaan. / joudut maaorjaksi itsellesi…” Raadanta ja työ tuottavat useimmiten iloa ja nautintoa kuten Vanhan miehen pihalla loistaa kesäisin kymmeniä gladioluksia, hän kulkee polullaan kumarassa, nykien, taimipaakut käsissään….(Rakel Liehu).

Rentouttavia hetkiä teille kaikille rakkaille sukulaisille omissa puutarhoissanne ja paratiiseissänne.

Valoisaa Pääsiäisen odotusta!

Palmusunnuntai-iltana Marja-Riitta Hirvonen

Olen tänä vuonna osallistunut ensimmäistä kertaa FAWM:iin eli February Album Writing Monthiin. Kyseessä on haaste, jonka päämäärä on kirjoittaa kuukauden aikana albumillinen uutta musiikkia, eli 14 biisiä. Käytännössä kyseessä on netissä tapahtuva kuukauden mittainen biisileiri, joka on kaikille avoin.

Alusta itse toimii vähän samaan tapaan kuin mikä tahansa sosiaalinen media. Se on silti paljon miellyttävämpi kuin muut somet (facebook, twitter jne) sillä siellä kanssaleiriläisten tekeleitä kommentoidaan ahkerasti ja erittäin arvostavassa, rakentavassa hengessä. Kommentointiin rohkaistaan erityisesti, mm. nimeämällä ensikertalaiset ”famwlingeiksi” ja vielä kommentoimattomat laulut ”zongeiksi”, joita voit ”napata” kommentoimalla niitä. Aikaraja on tiukka eikä kappaleiden tosiaan doteta olevan pitkälle tuotettuja, vaan voi olla hyvinkin raakademo-tyyppisiä, kunhan idea välittyy.

Biisejä väsätään myös laajasti yhteistyönä. Osallistujakunta on kansainvälistä, eli samaa biisiä voi ihan hyvin työstää neljä henkilöä neljältä eri mantereelta. FAWMissa on tuhansia osallistujia joka vuosi, joista läheskään kaikki eivät yllä 14:ään asti, mutta se ei olekaan tärkeintä. Omia tavotteita voi tarkentaa ja listata ne omalle esittelysivulle. Tärkeintä on tehdä, ei niinkään se, kuinka monta saa valmiiksi.

Minut houkutteli mukaan yksi hyvä ystävä, joka on parina aiempana vuonna osallistunut. Koukutuin hyvin nopeasti ja Fawm on hyvin pitkälti korvannut muut sosiaaliset mediat minulta tässä kuussa.

Suoraan sanottuna ihmettelin, miksi innostuin haasteesta niin mahdottoman paljon. Mulla on aina ollut kova halu tehdä biisejä, mutta usein kuitenkin se varsinainen toiminta jää kaiken muun ”tärkeämmän” tekemisen alle. Nyt olen kuitenkin kolmessa viikossa tehnyt 9 biisiä, enemmän kuin koskaan siinä ajassa. Ja aika on jotenkuten riittänyt muuhunkin.

Tekemisen palo on ollut minulla aina voimakas, mutta se ei ole konkretisoitunut helposti. Olen vuosikausia miettinyt, mistä se johtuu. Miksi käytän aikaani kaikkeen muuhun paitsi siihen, mitä eniten haluan tehdä?

FAWMin ansiosta ymmärsin: kyseessä on ollut sopivan yhteisön puutteesta johtuva motivaation puute. Ei ole ollut syytä tehdä biisejä, kun on vahvasti tunne, ettei ne ketään kiinnosta, eikä kukaan niitä kuitenkaan kuuntele. Olen tajunnut että minua ei pätkääkään motivoi tehdä musiikkia tai tekstiä vain itselle, omille korville kuultavaksi.

Halusin kirjoittaa aiheesta yhteisön voima. Se että kuulemme ja näemme, on tärkeää, mutta se, että kuuntelemme, katsomme ja astumme rohkeasti vuorovaikutukseen, on vielä tärkeämpää. Se on voima, joka saa asioita tapahtumaan ja ihmiset toimimaan. Tämä FAWM juttu on siis vain yksi (omakohtainen ja elävä) esimerkki tästä ilmiöstä. Uskon että jokainen löytää omasta elämästään saman tyyppisiä kokemuksia, työn tai harrastuksen tai muun yhteisöllisen tekemisen parista.

Aihe koskettaa myös meitä sukuseuraan kuuluvia. On tärkeää että voimme mahdollistaa toisillemme kokemuksia, joissa tulemme nähdyksi ja kuulluksi ja huomioon otetuksi. Toivottavasti tänä vuonna sukuseuran kokoontumiseen osallistuisi mahdollisimman monta henkilöä, oli se sitten miten tahansa järjestetty (etänä vai kasvotusten)! Haluan myös kovasti kannustaa kaikkia ottamaan aktiivisesti yhteyttä, ideoimaan, heittämään kommentteja. Ideoiden ei tarvitse ollaan loppuun asti mietittyjä ja pureskeltuja, jotta niitä voi tuoda esiin! Ihmiset ovat luovia olentoja ja monesti yksi idea johtaa toiseen joten rohkeasti, arvostavasti ja rakentavasti vaan purskauttelemaan!

t. Paula

PS. Kiitokset kaikille sukulaisille jotka osallistuitte tulevan pianolevyni CD-painoksen joukkorahoitukseen. Eipä sekään voisi toteutua ilman yhteisön voimaa! Levy on menossa tällä viikolla painoon ja toimitukset alkavat heti kun on valmista. Varsinainen julkaisupäivä on 29.3., maailman pianopäivä – joka sekin on ihmisten innostuneen yhteisöllisyyden tulosta (ks. www.pianoday.org)

Jotta sukuseuramme säilyisi elinvoimaisena, uusien jäsenten rekryäminen on tärkeä osa toimintaamme. Minä kannan hallitusvastuuni, ja olen hankkinut meille yhden sukuseuralaisen. Hänen laskettu aikansa on noin kuukauden päästä. En tietenkään voi ottaa tästä rekrystä yksin kunniaa, vaan vaimoni on ollut siinä vielä minuakin merkittävämmässä roolissa.

Tuleva tietysti jännittää, mutta ajattelen niin, että ihmissukumme olisi sammunut jo ajat sitten, jos vanhemmuus olisi niin vaikeaa kuin joskus annetaan ymmärtää. Lisäksi muuttuva hormonitoiminta peesaa uuden askareen omaksumisessa. Totta kai isyys vaatii satsaamista enkä siitä vielä voi mitään tietää, mutta onpa minulla loppuelämä aikaa opetellakin.

En ole isäksi tullessani mitenkään supervanha, mutten missään nimessä nuorikaan. Väkisinkin ajoittain tulee mietittyä, että parikymppisenä minulla oli käytössä ihmevoima: pystyin valvomaan öitä, pärjäämään vähillä unilla ja korjaamaan univelan lyhyessä ajassa. Käytin tämän kyvyn baareissa ramppaamiseen, pelaamiseen ja kotibileisiin. Nyt, kun ihmevoimastani olisi oikeasti hyötyä, se on aikaa sitten loppuun kulutettu. Ajatus pikkutunneille valvomisesta tai useammasta alle seitsemän tunnin yöstä peräkanaa on kerrassaan vastenmielinen. Myöskään unirytmin kääntäminen ei enää käy päivässä. Tuleva lapseni, toivon että sinulla on yhtä hyvät unenlahjat kuin minulla pienenä.

Tuleva isyys herättää kaikennäköisiä ajatuksia myös omaan sukuuni liittyen. Kirjassaan Isäksi ensi kertaa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen esitti, että traumasta paraneminen kestää kolme sukupolvea. Sodasta selvinneet kauheuksia kokeneet miehet eivät usein osanneet käsitellä tunteitaan ja olla läsnä lastensa kanssa. Useimmilla ei tietenkään ollut siihen jälleenrakennuskiireiltään aikaa saati muutenkaan mahdollisuuksia. Heidän lapsiltaan saattoi tämän takia puuttua isän malli, mikä taas vaikutti myöhemmin heidän omiin kykyihinsä olla vanhempia. Vakaa yhteiskunta tarjosi vanhemmuuteen panostamiseen joka tapauksessa enemmän mahdollisuuksia ja haluakin siihen varmasti oli. Meidän sodasta selvinneiden ikäluokan lastenlasten lasten sitten pitäisi olla vihdoin tästä traumasta vapaat. Autofiktiivisessä esikoisromaanissaan Värityskirja muusikko Marko Annala kirjoittaa, että isyys on kuin viestikapula, johon seuraava sukupolvi tarttuu aina edellistä tiukemmin.

Minulla itselläni oli onnellinen lapsuus. Kurjimpia isääni liittyviä muistojani on se, ettei hän jaksanut töiden jälkeen pelata kanssani niin usein korttia tai tammea kuin olisin halunnut. Olin jo sekoittanut kortit ja tehnyt jaotkin valmiiksi, mutta sitten isän piti ruoan jälkeen mennä muka korjaamaan kokeita. Niistä pinkoista opin sentään sen, että RAM tulee sanoista random access memory ja ROM read-only memory. En ole kylläkään tarvinnut tätä knoppia missään. Edes tietotekniikan perusteiden tentissä sitä ei kysytty vuonna 2002. Totta kai isäni on ollut välillä kanssani vähän pösilö (kuten minäkin hänen kanssaan), mutta käsittääkseni se on jokaisen vanhemman kohtalo. Niin ainakin lohduttaudun, kun tulee oma aikani olla pösilö. Täydellinen vanhempi ei voi olla – tärkeintä on olla riittävän hyvä.

Myös vaimoni isoäiti on Karjalan evakoita. Olemme molemmat käyneet yhdessä isovanhempiemme syntymäkodin kivijalalla juomassa skumppaa ja laulamassa. Tämä traditio on hyvin samanlainen eri suvuilla – siitä oli muistaakseni pari vuotta sitten Helsingin sanomissakin juttu. Konseptihan on ihan älytön: ensin istutaan päivä bussissa, jumitetaan rajalla täysin sattumanvarainen aika riippuen kohdalle osuvan pikku-Stalinin mielivaltaisuusindeksistä ja lopulta päästään illaksi vaihtelevan tasoiseen majoitukseen. Seuraavana päivänä huristellaan bussilla tai maastoautolla keskelle ryteikköä sääret ja käsivarret villiintyneitä orapihlajia uhmaten etsimään horsmittuneita kivijalkoja, joilla kajautetaan Karjalan kunnailla (tai oma tunnuslaulu jos sukuseura on niin edistynyt, että sillä on moinen) ja nautitaan laadukasta sovetskoje šampanskoje. Seuraavana päivänä jo ehkä päristellään takaisin kotiin taas yhtä kokemusta rikkaampana jännittäen, millainen koppalakkikekkeruusi rajapuomia tällä kertaa operoi. Hauskaa on silti tai ehkä juuri siksi. Mietin, kuinka kauan tämä perinne elää nyt, kun rajan takana oikeasti syntyneiden määrä jokaisessa suvussa on vähenee vähenemistään? Tuleeko lapsemme jatkamaan sitä? Kauanko ylipäätään kivijalat tai tyhjät tontit säilyvät rajan takana? Kohoaako niihin vielä neuvostohenkiset elementtitalot, joiden pihoille ei niin vaan mennäkään hoilottelemaan?

Ylipäätään hassua, että itse tunnen jotain sidettä tuohon isoisältäni aikanaan riistettyyn maaplänttiin ja jonkinasteista katkeruutta sen kohtalon takia. Enhän minä ole mitään menettänyt. Minun lapsuuteni oli ihan onnellinen Etelä-Pohjanmaalla enkä lapsena kyseenalaistanut kuulumistani sinne, vaikkei kummankaan vanhempani suku lakeuksilta ollutkaan. Perheelläni oli keltainen tupa ja sokerijuurikasmaa, joita kukaan ei voinut meiltä viedä. Sittemmin olen tamperelaistunut ja omaksunut jopa osittain murteen. Tuleeko lapseni ehkä tuntemaan samoja katkeruuden ja kaipuun sävyttämiä tunteita rajantakaisiin paikkoihin, joissa ei ole ikinä elänyt tai käynyt? Viimevuotisessa Helsingin sanomien haastattelussa historioitsija Teemu Keskisarja totesi, että häntä harmittaa (hänen käyttämänsä sana oli tosin hieman roisimpi) päivittäin Viipurin menettäminen. Haamukipuja menetettyihin alueisiin voi siis syntyä ilman edes oman suvun yhteyksiä. Ehkä tieto lisää tuskaa?

Tuskankin välittymisen riskillä toivon, että lapseni kokee sukuseuran toiminnan mielenkiintoiseksi. Katkeruuden välittäminen sukupolvelta toiselle ja kovien kohtaloiden surkuttelu eivät ole toiminassa missään nimessä itsetarkoituksena, vaan perinteiden vaaliminen ja yhteyden pitäminen hajallaan pitkin Suomea ja maailmaa olevaan sukuun. Toivottakaa siis uusi tulokas tervetulleeksi!

Hyvät sukuseuralaiset, täällä Joulupukki!

Sain jokin aika sitten Martin Hirvosten sukuseuran hallitukselta pyynnön
kertoa menneen ajan Jouluista. Joulupukki saa mitä erikoisempia
toivomuksia näin Joulun lähestyessä. Tämä pyyntö tuntui
mielenkiintoiselta. Niinpä rupesin hieromaan muistinystyröitäni, ja tulihan
se sieltä. Juu, Matrin kylähän on melko lähellä Uukuniemen kirkonkylää.
Nykyisin alue kuuluu Venäjän Karjalaan. Sehän oli vielä ennen sotia
vaurasta seutua. Kaikki muuttui vuonna -44, kun ”Suuri Suomen ystävä”
kuten Kekkonen sanoi Isä Aurinkoisen poistumisen johdosta pitämässään
puheessa, otti sen meiltä. Nykyisin Mäkelän Salmelan ym. taloista on vain
kivijalat näkyvissä nekin jo pääosin vesakon valtaamina.

Toista oli 30- ja 40 luvuilla, jolloin siellä tuli käytyä joka Joulu. Lahjojakin
oli vähintään pari reellistä. Joka pirtissä oli iloista pikku nassikkaa. Suksia,
potkukelkkoja, luistimia, sukkia, villahousuja, lapasia ym. talvella
hyödyllisiä tuotteita oli lasten toivomuslistoilla.

Ennen vanhaan oli lunta joka Joulu ja pakkasta. Toista se on nyt kun koko
etelä Suomi on lähes joka vuosi lumeton tai lunta on niin vähän, että
pukin reenjalakset kestää hädin tuskin yhden etelän reissun. Kohta
pukinkin on pakko tehdä oma mönkijä tai vastaava menopeli. Toisaalta
Petteri punakuono ja muut porot ovat hyvässä vetokunnossa. Tontut
ovatkin ehdottaneet notta asennetaan lahjarekeen kääntyvät pyörät sulia
maastoja varten, –harkitaan.

Vanhoina hyvinä aikoina n. 50 vuotta ja siitä taaksepäin elämä oli todella
monella tapaa erilainen. Koulua käytiin kuusi päivää viikossa. Kouluun
käveltiin kesällä tai jos oli vauraasta perheestä saattoi olla oma pyöräkin.
Talvisin hiihdettiin tai käveltiin pitkienkin matkojen päästä kouluun. Se oli
ihan normaalia. Nyt lapset kuskataan kouluun ja kottiin jos asut yli 5 km
päässä. Eikä siis ole ihme ettei nykyisin kuoriinnu uusia Hakulisia,
Mäntyrantoja tai Vireneitä.

Joulun lähestyessä harjoiteltiin Joulunäytelmän ja evankeliumin esityksiä.
Ne sitten esitettiin asiaan kuuluvalla hartaudella Joululaulujen kera ennen
joululoman alkamista. Entäs nyt? Pakko uskoa tonttujen raportteja, että
nykyisin ei paljon jouluvirsiä veisata, jottei vaan loukata muun uskonnon
lapsia. Huh huh sanoo pukki. Eikö maassa maan tavalla käytäntö enää
olekaan voimassa? Eipä niin, koska ministeriön paimenkirje toisin määrää.
Näinhän se Suomikin känsäinvälistyy. Toista se oli silloin kun Eila Kännö oli
vielä remmissä.

Mitä tulee ruokakulttuuriin, niin näyttä siltä, että tänä päivänä syödään
lähes joka päivä yhtä hyvin kuin ennen vanhaan Jouluna, vain kinkku
puuttuu pöydästä. Eipä paljon missään syödä velliä, puuroa tai
hernesoppaa voileivän kera päivittäin.

Vanhoina hyvinä aikoina oli tapana teurastaa sika ennen Juhlaa.
Takapotka kinkuksi ja muut osat sitten tiinuun kerroksittain ja reilusti
suolaa väliin. Siitä sitten otettiin pyhäksi paistitarpeet pitkin talvea.
Liottaahan lihaa piti, jotta saatiin liika suola pois. Kinkku paistettiin
Jouluaattona uunissa pellillä ruiskuoren alla. Laatikot tehtiin oman maan
lantuista ja porkkanoista. Piirakat, munavoi silli ja kulaus kotikaljaa kuului
repertuaariin.

Joulukuusi bruukattiin hakea aaton aattona ja mieluummin parhaasta
kuusikosta. Ei väliä, jos se sattui olemaan naapurin maalla. Koristeltiin
karkeilla, pipareilla, kultanauhoilla ym. ja kynttilät Havin valumattomia.
Lapsista oli kovasti ihmeellistä, kun pukki tiesi aina tarkalleen kunkin
todistuksen numerot. Jos oli ” tuoli alassuin” numeroita, niin turha oli
odottaa kummoisia lahjoja aattoiltana. Kerrotaanpa eräästä perheestä
sellaistakin, jotta joku pukki antoi lapsille kyytiä pitkin pirttiä kaulaliinalla,
johon oli sitonut ison solmun päähän. Nythän jo laki kieltää tällaiset
temput, ja hyvä niin.

Jouluaamuna piti kaikkien herätä anivarhain ja lähteä joulukirkkoon.
Monesti matka tehtiin hevosella, kun autoja ei ollut kuin kylän
rikkaimmilla.

Tähän tyyliin suunnilleen Joulun aika meni ”ennen vanhaan”. Oliko silloin
elämä parempaa kuin nyt, vaikea sanoa.

Ilmastonmuutoksesta ei silloin tiedetty mitään.. Hevospelillä, pyörällä, ja
kävellen liikkuminen oli silloin normaalia. Ollaanko menossa taas tähän
suuntaan, kun pyritään hiilineutraaliksi? Mitenköhän sitä oikein liikutaan
pitempiä matkoja tulevaisuudessa, kun polttomoottoriautot halutaan
kieltää? Sähköautoko on ratkaisu tähän pulmaan?! Meillä sen puolesta
vouhottaa ainakin yksi puolue. Ei haluta huomioida niitä päästöjä, jotka
syntyvät kun akkuihin tarvittavat mineraalit louhitaan ja jalostetaan
sopiviksi. On laskettu, että ihmiseltä, joka ajaa n. 20tkm/vuosi kestää
kolme vuotta ennen kuin sähköauton kokonaispäästöt ovat samalla
tasolla kuin jos hän olisi ajanut polttomoottoriautolla. Entäpä sähkön
tuotanto?

On hyvä muistaa että kaikki energia loppuun aikanaan. Näin käy myös
auringossa. Sieltä loppuu energia, ja aurinko muuttuu keltaiseksi
jättiläiseksi, joka nielaisee maapallon ja koko aurinkokunnan. Tämä ei
tosin tapahdu tämän pukin elinaikana, koska siihen kuluu n. 5 miljardia
vuotta!

Oli miten oli, luulen, että ainakin kinkkua tullaan syömään jatkossakin,
sano hallitus mitä hyvänsä.

Pukki toivottaa kaikille hyvää ja rauhaisaa Joulun odotusta.!

Uukuniemi on jo kuluneen sanonnan mukaan rajan pirstoma pitäjä. Eikä pelkästään maantieteellisesti vaan talvisota ja jatkosota vaikuttivat myös uukuniemeläisten henkilökohtaiseen elämään ja elämän ulkoisiin puitteisiin. Entäpä jos talvisotaa ja Jatkosotaa ei olisi käytykään, millaisissa oloissa Uukuniemellä silloin elettäisiin, millainen on Uukuniemen ja uukuniemeläisten vaihtoehtoinen historia?

Olisiko Uukuniemi itsenäinen, vai olisiko peräti niin, että Saari ja Parikkala olisi liitetty Uukuniemeen? Kenties Uukuniemi olisi kaupunki, Kiteen ja Sortavalan naapurikaupunki.

Joka tapauksessa Uukuniemen keskus olisi Ristlahdessa, jonne sitä alettiin jo siirtämään ennen sotia. Siellä olisi myös Uukuniemen lukio sen sijaan että uukuniemeläiset lapset kävivät oppikoukun Jaakkiman yhteiskoulussa. Uukuniemi olisi kuulunut Viipurin lääniin niin kauan kuin läänejä oli olemassa ja sen jälkeen Viipurin aluehallintovirastoon.

Uukuniemeläisten oikeudelliset asiat olisi käsitelty Sortavalan käräjäoikeudessa ja uukuniemeläiset konnat lukisivat tiilenpäitä Viipurin lääninvankilassa Papulassa, sen jälkeen kun Viipurin hovioikeus Vahtivuorenkadulla olisi heidän tuomionsa vahvistaneet.
Terveyspalveluja uukuniemeläisille tarjoaisi Laatokan Karjalan Sosiaali- ja Terveysalue LAKSOTE, päivystävä terveyskeskus olisi joko Sortavalassa tai Lahdenpohjassa.

Uukuniemen evankelis-luterilainen seurakunta kuuluisi Viipurin hiippakuntaan, harvat ortodoksit puolestaan kuuluisivat Sortavalassa istuintaan pitävän Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan alaisuuteen.

Eipä olisi aamulehdetkään samoja kuin nyt. Itä-Savon varhaisjakelu päättyisi Punkasalmelle, uukuniemeläiset lukisivat Fingerporinsa aamukahvipöydässä Laatokka-lehdestä.

Uukuniemen lukioista valmistuneet ylioppilaat kirjautuisivat Helsingin yliopistossa Viipurilaiseen osakuntaan – minkä he tekevät nykyisinkin – elleivät menisi opiskelemaan Viipurin yliopistoon. Sortavalan seminaarista olisi tullut Viipurin yliopiston Sortavalan opettajankoulutuslaitos. Mahtaisiko sen missio olla sama kuin se, mikä annettiin Sortavalan seminaarille itsenäisyyden alkuvuosina? Seminaarin erityisenä tehtävänä oli kouluttaa kansakoulun opettajia Karjalaan idän uhkaa torjumaan. Tarina kertoo, että toiset opettajakokelaat omaksuivat tämän paremmin, jotkut toiset vielä vähän paremmin. Tapanaiset, Heikkiset, Pullit, Hirvoset ja monet muut uukuniemeläiset opettajat olivat Sortavalan seminaarista oppinsa hakeneet.
Henkilökohtaisesti vaihtoehtoinen historia tarkoittaa minulle sitä, etten olisikaan syntyperäinen uukuniemeläinen. Kohtalonani olisi tässäkin tapauksessa ollut syntyä rajan lapseksi. Lapsuuskotini olisi ollut muutaman kilometrin päässä Neuvostoliiton rajasta Suojärven Suvilahdessa.

Monessa kohtaa uukuniemeläisten vaihtoehtoinen historia poikkeaisi siitä, mikä on tullut heidän elettäväkseen. Samoin olisi tietysti ollut koko Suomen historia. Olisikohan Kekkosestakaan tullut Kekkosta ilman jatkosotaa?

Vähältä piti, ettei tämä olisi toteutunut. Ei olisi tarvittu kuin se, että 2. Maailmasota olisi jätetty sotimatta!