Blogi

Äitimme Inkeri (Hannan tytär), joka on sukumme vanhin, täytti vastikään 97 vuotta. Pää pelaa vielä hienosti, vaikka liikkuminen on huonoa. Lisäksi kuulo on mennyt muutama vuosi sitten. Hän asustelee edelleen yksinään omakotitalossa Lappeenrannassa. Vanhana ihmisenä hänellä pitää olla huoneiden lämpötila yli +20.

Onneksemme meillä ei ole suoraa sähkölämmitystä, vaan lämmitys hoituu öljykattilalla. Ei sekään ole enää mitään halpaa, kun polttoöljykin maksaa jo maltaita.

Nyt kun nyky viherpunahallitus hoputtaa siirtymään vihreään energiaan, ja fossiiliset polttoaineet ovat pahasta, niinpä mekin ajattelimme ottaa askeleen siihen suuntaan. Me lapset päätimme kerätä kolehdin ja
investoida maalämpöön. Toisaalta meillä valtiona tuntuu olevan hirveä
kiire päästä hiilineutraaliksi. Periaatteessa tämä on hyvä asia, mutta
vauhti tuntuu melko huimalta, kun huomioi meidän nykyisen osuutemme
maailman päästöistä, ja investoinneista, jotka tarvitaan.

Tarkastelimme myös vesi – ilmalämpöpumppu vaihtoehtoa, mutta se
toimii hyvin, jos ei ole kovia pakkasia. Maalämmön pitäisi riittää aina
lähes 30 asteen pakkasiin, kunhan lämpökaivo on riittävän syvä.
Koska vara ei venettä kaada, niin päätimme jättää öljykattilan varalle. Ei
voi tietää mitä maailmassa jatkossa tulee tapahtumaan, niin aina on hyvä
olla vaihtoehto B.

Asiaa lähdettiin edistämään viime keväänä, kaupat tehtiin ja
lämmönvaihdinyksikkö ja muut vehkeet ja tarvittavat putket saatiin
asennettua jo viime kesäkuun alussa. Puuttui enää lämpökaivo (=190m:n
reikä kallioon).

Urakoitsijan mukaan se piti porata viimeistään syksyllä, mutta homma
venyi niin että sitä alettiin porata vasta viime loppiaisena. Homma saatiin
tehtyä valmiiksi seuraavana päivänä. Työ oli melkoisen äänekäs, eikä
pölyltäkään säästytty. Porausjäte oli valmista rikastetta, l. hienoksi
jauhettua kiveä. Ei tullut otettua näytettä, ties vaikka olisi porattu
metallisuoneen. (Öljyä ei ainakaan ollut sillä kohtaa)

Seuraava vaihe on asentaa puuttuvat putket kaivosta lämmönvaihtimeen.
Ehkä päivän homma. Sitten pitäisi päästä nauttimaan halvasta
päästöttömästä energiasta. Tämä ei tosin pidä paikkaansa, sillä
kompressori vaatii sähköä toimiakseen, mutta kulutuksen pitäisi olla sen
verran pientä, että kokonaiskulut lämmityksen ja lämpimän käyttöveden
osalta pitäisi pudota puoleen nykyisestä.

Mikäli homma pelaa toivotusti, tulen siitä kertomaan myöhemmin.
Ainakin olemme tehneet osamme vihreästä siirtymästä tällä kohtaa!

Hyvää vuodenjatkoa kaikille!

Viisi vuotta sitten marraskuun lopulla, kun olin matkalla Suomi -100 v. Itsenäisyyspäivän  havuseppeletalkoisiin Kummun korkeakoululle, yövyin Punkaharjulla Hotelli Kruunupuistossa.  Rakennus oli minulle heti jotenkin tuttu, olin nähnyt siitä kuvia aikaisemmin. Tunnistin sen olevan entinen Takaharjun parantola.

• 

• 

• 

Ensi kesän sukujuhlamme – sukutapaamisemme ja sukukokous pidetään 29.7.2023 Hotelli Kruunupuistossa. Uskonpa, että on kiinnostavaa tietää hiukan paikan historiasta jo ennakkoon. 

Punkaharjulle v.1903 avattu Takaharju on yksi vanhimmista tuberkuloosiparantoloista Suomessa. Tuberkuloosi oli 1900-luvun alussa ja sotien jälkeen Suomessa yhtä pelottava vitsaus kuin maailmalla kolme vuotta sitten alkanut korona. Kauhea ja pelottava kansantauti tuberkuloosi kulki monella nimellä, kuten keuhkotauti, rintatauti, tuperkkeli, tubi. Tuberkuloosi oli maineeltaan erityisen synkkä, koska se, toisin kuin korona, tappoi nuoria ihmisiä ja erotti perheenjäseniä toisistaan.

Älä sylje lattialle, Spotta ej på golvet -ohjekyltit olivat tarpeen junissa ja julkisilla paikoilla, sillä taudinaiheuttajabakteeri tarttui ysköksistä. Ohjeistus on samankaltainen kuin nykyiset käsienpesu- ja maskisuositukset. Sairaiden eristämiseen käytettiin kuitenkin järeämpiä keinoja. Mäntymetsiin ja järvien rannoille eri puolille Suomea rakennettiin omat parantolat, joissa tuberkuloosia sairastavia hoidettiin. Vastasyntyneet pienokaiset eristettiin perheistään ns. joulumerkkikoteihin vielä 1970-luvulla. Ks. lyhytelokuva Tampereen joulumerkkikodista https://www.joulumerkkikotilapset.fi/joulumerkkikodit/elokuvia/

Sairaiden eristäminen honkain keskelle, raikas ilma, ravitseva ruoka ja lepo auttoivat, mutta vasta 1940-luvulla vastasyntyneille aloitetut Calmette-rokotukset ja tehokkaiden  antibioottien valvottu käyttö lopulta taltuttivat tuberkuloosin Suomessa. Näin parantoloiden tarve hiipui.

Kuulemme varmasti sukutapaamisessamme monia kiehtovia tarinoita Takaharjun parantolassa vietetyistä kuukausista, parantolaelämästä ja ehkäpä romansseistakin. Voimme nähdä ja kokea parantolan muuttumisen eri aikakausien tarpeisiin sekä modernisointihankkeineen kohti tulevaa.

20.12.2022 Marja-Riitta Hirvonen

Hyvä ystäväni, tyttäreni kummisetä, on vakavasti sairas, ja sairaus on jo palliatiivisessa vaiheessa. Samaan aikaan, kun hänen sairautensa eteni vaiheeseen, jolloin hoidot tehottomina lopetettiin, tyttäreni oli raskaana ja odotti kolmatta lastaan.

Heikenneestä kunnostaan ja ajoittaisista kivuistaan huolimatta ystäväni elää vielä aktiivista elämää. Vaikka elämän loppuminen on hänen puheissaan, hän elää niin kauan kuin elämää on. Nyt kun hän fyysisen kuntonsa takia ei enää jaksa lukea, hän on kuunnellut kymmeniä äänikirjoja. Hän on asettanut rajapyykkejä, mihin saakka haluaa elää. Hän ilmoitti aikovansa elää ainakin siihen saakka, kun hänen kummityttönsä saa vauvan. Ja niin kävi: vauva syntyi ja ystäväni elää vielä. Hän liikkuu jo pyörätuolissa, mutta hän haluaa vielä kuntonsa mukaan osallistua. Saatoin hänet äskettäin hänelle tärkeän järjestön kokoukseen.

Elinkaaren toisessa päässä olevaa pientä lapsenlasta olen päässyt hoitamaan pieniä aikoja. Hänkin tarvitsee apuani. Tunnen olevani onnekas, kun elämässäni on elämänsä juuri aloittanut viides lapsenlapseni ja ystäväni, jonka elämä on loppusuoralla. Molemmat tarvitsevat apuani, mutta molemmat antavat minulle niin paljon. He saavat minut muistamaan, kuinka lyhyt elämämme on.

Nyt vauva, pian jo vanhus. Siinä välissä meidän pitäisi oppia elämään hetkessä ja olemaan kiitollinen jokaisesta hetkestä. Emme voi elää enää eilistä, emmekä vielä huomista, elämä on nyt.

• 

                          

Minä niin nautin syksystä. Aina niin ei ole ollut. Olenhan kevään lapsi.

Nuorempana syksyyn liittyi, ei niin kivoja asioita. Arki alkoi, koulun aloitus kesälomien jälkeen, erilaiset velvollisuudet, päivät lyhenivät, säät ”huononi”?

Nykyään rakastan syksyä, tunnen että syksyllä olen vapaampi

Kesän alussa suunnittelemme lomia, ehkä matkaa, pitäisi tehdä sitä sun tätä, ehtiä sinne sun tänne jne. Aikaa on rajallinen määrä, aikataulutetaan koko elämä. Arvuutellaan millainen tulevan kesän sääprognoosi mahtaa olla? Totta että kesä on lyhyt täällä pohjolassa. Kesään kohdistuu paineita

Turhanpäiväinen voivottelu säille vie energiaa, säillehän emme voi mitään. Luin osuvan filosofisen lauseen jostakin ”jotkut kastuvat ja toiset tuntevat sateen” siinä on mielestäni viisautta

Rakastan pimeneviä syysiltoja. Mikään ei voita tunnelmointia katsellen kirkasta tähtitaivasta. Tunnelmoin kynttilänvalossa, takkatulen loimutessa katsellen romanttista elokuvaa. Ei tarvitse lähteä mihinkään

Raikas syysilma on hyvä hengittää, mielikin virkistyy. Nautin syksyn väreistä

Rakastan uida luonnonvesissä. Erityisesti niissä raikkaissa, viileissä vesissä. Uintipaikat ovat hiljaisempia, vesi on raikasta, hyvälle tuoksuvaa. Kylmäuinti todella hellii kehoa ja mieltä! Olen täynnä energiaa

Elämä tässä ja nyt. Tunnen haikeutta kuunnellessa syysmuuttoon valmistuvien kurkien ja joutsenten ääniä. Mutta tiedän että linnut palaavat takaisin taas etelänlomiltaan

Tähän loppuun laitan muutaman säkeistön Tove Janssonin ja Erna Tauron laulusta Syyslaulu joka kertoo kiireellisyydestä rakastaa

Auli

”Kotimatka pitkä niin ei vastaantulijaa

illat sammuvat kylmään hämäryyteen

jo tule lohduttamaan synkkä mieli pujahtaa

syksy iltani yksinäisyyteen

kas pimeähän saa sitä ajattelemaan

mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan

nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan

miten vähän siitä aikaan mä sainkaan

kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu

päivän ei hetket niin pitkiä lie

suo valon syttyä yö kohta saapuu

pois kesän kukkaset syksy vei ”

Polkupyöräilin kirkkorannalle etätyöpäivän jälkeen

Äiti, minä ja Rufus lenkillä Saarella, ajalta kun tein etätöitä maalta, kotitilaltani käsin

Kun Karjalaiset kesäjuhlat oli juhlittu, suuntasimme puolisoni kanssa Raumalta kohti etelää. Käytössämme oli matkailuauto jolla kiertelimme kotimaatamme ristiin ja rastiin kahden viikon ajan. Matka länsirannikolta alaspäin sisälsi muun muassa pysähdykset Tammisaaressa, Fiskarissa sekä Hangossa. Meri ja saaristomaisemat olivat vahvasti läsnä tällä reitillä. Näimme silmänkantamattomiin kaunista ja puhdasta rantaviivaa, sekä siitä nauttivia ihmisiä. Helsingissä taas hyppäsimme lyhyen päiväristeilyn kyytiin ja jatkoimme saaristomaisemista nauttimista.

Etelä-Suomen rannikolta siirryimme Saimaan rannoille ja Via Karelialle – Suomen itärajaa kulkevalle matkailutielle. Pulahdimme Punkaharjun harjutieltä uimaan, SUP-lautailimme Kerimäellä sekä hyppäsimme vilvoittelemaan useita kertoja päivässä, milloin missäkin vastaan sattuneissa järvissä. Jälleen saimme ihailla toinen toistaan kauniimpia ja puhtaampia uimarantoja sekä vesistöjä.

Ennen Kolin kansallispuiston maisemissa patikointia, haimme energiaa ja evästä Joensuusta. Paikallisia karjalanpiirakoita oli totta kai maistettava! (Vaikka Sorsan leipomon ruiskuoriset ja voilla paistetut karjalanpiirakat olivatkin mielettömän hyviä, eivät ne tietenkään voittaneet Lilja-mummoni tekemiä piirakoita. Toim. huom.) Kolille päästyämme valitsimme reitiksemme noin kahdeksan kilometrin mittaisen Mäkrän kierron. Upeissa maisemissa aamupäivä vierähti huomaamatta. Kierros oli kallioinen ja vaati peruskuntoa, mutta hyvin viitoitetuilla poluilla eksymisen vaaraa ei ollut. Reitin varrella oli opastetauluja niin kasvillisuudesta kuin alueen historiasta. Tutkimista olisi riittänyt päiväkausiksi!

Kahden viikon aikana ehdimme nähdä huikeita maisemia, maistella mahtavia paikallisherkkuja sekä vierailla toinen toistaan mielenkiintoisemmissa paikallisyrityksissä. Yhteen asiaan kiinnitin kuitenkin aivan erityisesti tällä matkalla huomiota. Kotimaamme kauniisiin ja huikaisevan hyvin hoidettuihin luontoalueisiin. Puhtaat vedet ja siistit rannat, saati vapaa pääsy luonnonpuistoihin eivät joka maailman kolkassa ole samanlainen selviö kuin täällä meillä. Nautitaan luonnosta ja muistetaan jatkossakin pitää siitä huolta!

Aurinkoa heinäkuuhun.

Heidi

Karjalaiset kesäjuhlat järjestettiin tänä vuonna Suomen toisessa päässä eli länsirannikolla Raumalla 17. – 19.6. Runsas ohjelma piti sisällää monenlaisia musiikkiesityksiä, päiväjuhlan, kulkueita, urheilu- ja leivontakisoja sekä tietenkin karjalaisen torin, jolla eri sukuseurat ja kotiseutuyhdistykset esittelivät toimintaansa ja myivät erilaisia kirjoja, vaatteita ja vastaavia tuotteita.

Matkasin itse lauantaina pääkallonpaikalle ja saavuin sateiselle Raumalle puolenpäivän aikaan. Karjalaisia olympialaisia eivät siis säät suosineet, mutta kyykkä varmasti liukui paremmin märällä asvaltilla. Yhytin sukuseuramme jengin ihmispaljouden ja puheensorinan täyttämältä Ämmänsuon jäähallilla (taitaa nykyään olla virallisesti Kivikylä-areena, mutta vanha nimi on mielestäni legendaarisempi), jossa nautimme yhdessä kahvit. Sen jälkeen hajaannuimme kuin varpusparvi tutustumaan karjalaiseen toriin ja törmäilemään tuttuihin. Osa meni sitten Anneli Mattilan tähdittämään Ol’ niingo gotonas -päiväkonserttiin, osa taas sateen tauottua ihailemaan Vanhaa Raumaa.

Tapasimme jälleen Kalatori-ravintolassa kolmen ruokalajin illallisella, jossa puhelias pöytäseurueemme viihtyi hyvin kuulumisia vaihdellen ja päivänpolitiikkaa puiden. Kun sanaiset arkut oli saatu tyhjennettyä tai ainakin puolilleen ja vatsa täyteen (tai ainakin puolilleen), jatkoi kulttuurinnälkäisin osa meistä vielä Viipurin lauluveikkojen seranadikonserttiin Pyhän ristin kirkkoon. 125-vuotias kuoro lauloi kauniisti parinkymmenen serenadinsa ohjelmiston nuoren johtajansa johdolla ja innosti yleisön raikuviin aplodeihin jokaisen serenadin jälkeen. Viimeiseen varsinaiseen varsinaiseen ohjelmanumeroon eli luonnollisesti Karjalaisten lauluun yleisö yhtyi sen verran tarmokkaasti, että kirkon seinät olivat haljeta äänimassasta. Haltioitunut yleisö taputti kuoron laulamaan vielä kaksi lisänumeroa.

Paljon olisi vielä ohjelmaa ollut sunnuntainakin, mutta omalta osaltani oli tyytyminen lauantain antiin. Matrin Hirvoset edustivat toki myös sunnuntaina.

Marja-Riitta on julkaissut Rauman-reissusta tunnelmakuvia Matrin Hirvosten Facebook-ryhmässä.

Kuinka ihanaa onkaan kevään ensimmäisten kirkkaan keltaisten sitruunaperhosten iloinen liitely aurinkoisina päivinä ja ensimmäisten vuokkojen odotettu kukinta metsäpuutarhassa tai joutsenpariskunnan ilmestyminen jälleen kotijärvelle.

Lähiperheessäni on ollut paljon ilonaiheita, mutta viime kevät on ollut minulle monien menetysten kevät. Suurinta surua olen kokenut sydämessäni veljeni Juhan kuoltua toukokuussa 2021. Keväästä ja surusta tulee mieleeni tunteellinen, lohduttava Edvard Griegin sävellys Kevät.

Toukokuun viimeinen viikko on ollut sateinen ja on ollut aikaa pohdiskella omia tunteita. Kiitän mennyttä, päästän siitä irti ja uudistuneena astun tähän hetkeen. Päästän irti menneisyyden kaiuista, jotka vielä kehossani kummittelevat, sydäntäni vihlaisevat ja pyrkivät uniini.

Minulle irtipäästäminen merkitsee monien asioiden ja eri tunnetasojen tunnistamista:                          Sen hyväksymistä, että kannan edelleen mukanani sirpaleita ja haavoja. Ja senkin hyväksymistä, että se ei haittaa. Olen ihan ok., mukiinmenevä eikä minun tarvitse olla mitään muuta. Välillä meidän on hajottava, annettava itsemme särkyä, jotta voisimme laajentaa ajatteluamme ja kasvaa kokemuksista kokonaisvaltaisemmin omaan ihmisyyteemme.                                                                                                              Kyyneleitä, jotka puhdistavat sielua.  Luontoa, joka tukee ja auttaa ikivanhalla viisaudellaan. Jylhiä vaaroja ja metsiä, jotka muistuttavat siitä, että voimme olla turvassa, vaikka maailma meitä kuinka ravistelisi. Vuodenaikojen värikylläistä vaihtelua, joka muistuttaa uusiutumisen voimasta ja siitä syvällisyydestä, jota elämänkiertokulku on.                                                             Ääntä, sanoja, huutoa ja musiikkia; ääntä, joka lähtee minusta ja hyvin konkreettisesti purkaa sitä, mitä sisälläni on. Ääntä, joka värähtelee kehossani, jonka vastaanotan, joka porautuu syvälle soluihin ja värähtelee kaikkea tukkiutunutta liikkeelle ja auttaa ajatuksia jälleen virtaamaan vapaana.                                                                                        Kosketusta, siihen mihin eniten sattuu. Hieromista, kipeiden ja kivettyneiden lihasten pehmentymistä. Kehollisten lukkojen fyysistä avaamista lempeällä kosketuksella.   Kirjoittamista – silloinkin, kun tuntuu ettei sanoja löydy. Silloinkin, kun tuntuu ettei pysty. Kokemuksien sanoittamista, tunteiden sallimista ja niiden jakamista.                            Tukea –Tuntemattomien kauniita sanoja ja rakkaiden lämpimiä sylejä silloin, kun niitä vähiten luulee tarvitsevansa. Silloinkin, kun sitä ei haluaisi vastaanottaa.

Irtipäästäminen on toisinaan vaikeaa, toisinaan se on hyvin luonnollista, mutta aina se sisältää purkamista, lukkojen avaamista, jollakin tavalla. Omalla tavalla, joka tuntuu tässä hetkessä hyvältä. Me kaikki joudumme joskus päästämään irti, me kaikki kannamme elämänpolullamme haavoja ja kipeitä kohtia, ne ovat tärkeä osa meitä. Kun on aika, niille on myös tärkeä sanoa hyvästit.

Annathan itsellesi tilaa eheytyä, purkaa ja päästää irti? 

Toivotan teille kaikille rakkaat sukulaiset Ihanaa ja virkistävää kesää!

29.5.2022 Marja-Riitta Hirvonen

Jos venäjänkielinen sana dosvidania käännetään, niin se tarkoittaa kunnes uudelleen näemme. Nyt alkaa olla selvää, jotta ennen kuin tuo tapahtuu, Matrin kohdalla, niin siihen menee aikaa. Mitä todennäköisemmin ehkä muutaman sukupolven päästä voi olla mahdollista , jos hyvin käy. Ehkä ei koskaan.

Kaikki muuttui 24.2.2022. Kertaheitolla  meni luottamus suureen itäiseen naapuriimme. Roskiin meni kolmenkymmen vuoden työ, jona aikana suhteita ja kanssakäymistä hoidettiin niin valtiovallan kuin tavallisten tallaajienkin toimesta. Kaikki olivat sitä mieltä, että nythän ollaan naapurin kanssa saatu asiat oikealle tolalle. Luultiin että näin mennään jatkossakin. 

Toisin kävi. Venäjän johto, jolla on illuusio menneen Neuvostoliiton mahdin ja alueiden palauttamisesta, aloitti brutaalin sodan naapuriaan vastaan.  Kuten olemme nähneet, Venäjän armeija ei pidä ukrainalaisia edes ihmisinä. Tapetaan kylmästi kaikki. Likvidoitaviksi joutuivat mm. kaikki, joilla on aseita, tai olivat metsämiehiä. Epäillään, että meidänkin metsämiehet ovat tiedossa naapurilla, ja tappolistalla  jos tänne pääsisivät panssareineen.

 Naapurin kansaa johtaa nyt mies, joka pari päivää ennen ”sotilaallisen erikoisoperaation” alkua hymyissä suin vakuuttaa ettei sotaa tule. Se on vain Lännen propagandaa.  Kuka tällaiseen johtajaan enää luottaa! Tuskin edes punaisimmat kommunistit. Tässä uudessa tilanteessa meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää ns. Nato- optio. Vaikka meillä on tehokas armeija, niin kuitenkin pitkän kantaman ohjuksia ei ole riittävästi, jotta jos meidän kimppuumme käytäisiin, voisimme vastata symmetrisesti iskuihin, naapurin terminologiaa käyttääkseni. Toisaalta jos kunnon rähinä alkaisi Natomaata vastaan, niin naapurimme häviäisi sen taistelun. Tällöin ehkä voisimme ottaa Karjalan takaisin.  

Ollaan realistisia ja lähdetään siitä, että Venäjä tulee lisäämään sotakalustoa ja joukkoja rajan läheisyydessä. Salmelan tilan vieressähän oli varuskunta ja joitakin bunkkereita. Paikka suljettiin kymmenisen vuotta sitten. Jatkossa se alue varmaan herätetään eloon, onhan sen lähellä tie suomeen. Raskaalla tykistöllä sieltä pystyy tuhoamaan infran aina Simpeleelle ja  Savonlinnaan saakka. 

Toivotaan kuitenkin, että Ukrainaan saadaan siedettävä rauha, ja venäläiset, saatuaan kunnolla köniinsä, nuolevat haavojaan muutaman vuoden, eivätkä ala meille uhittelemaan. 

Hyvä, että tuli kolmisen vuotta sitten käytyä Matrissa. Luulen, että silloin ainakin me iäkkäimmät joimme viimeiset samppanjat ja lauloimme viimeisen kerran laulut Pekan ja Lusian kodin raunioilla.  Meillä varmaan on riittävästi tietoja ja dokumenttejä, karttoja ym. , joista saadaan tehtyä kunnon materiaali, jotta, jos tilaisuus joskus jatkossa koittaa, niin halukkaat löytävät perille.  

Kaikesta huolimatta olkaamme positiivisia, kyllä se siitä, kuten eräs presidenttimme sanoi.

Hauskaa Vappua ja hyvää kesän odotusta!

Elämme haasteellista aikaa. Olemme saaneet elää turvallista ja rauhallista elämää. Sodista ja vaikeista kulkutaudeista olemme lukeneet uutisia, mutta ne ovat ”jossain”. Nyt olemme jo kolmatta vuotta koronapandemian kourissa ja sota on Euroopassa.

Maailman menoa ei voi olla seuraamatta, kun joka tuutista tulee uutisia: yksityiskohtaisia lukuja koronaan sairastuneista, sairaalaan joutuneista ja kuolleista sekä Ukrainan sodan etenemisestä tunti tunnilta ja sodassa kuolleiden määriä.

Olen miettinyt sitä, onko minun tarpeellista seurata jatkuvasti kaikkia kauheita uutisia. Mitä hyödyn tarkoista, yksityiskohtaisista faktoista koronasta tai sodasta? Auttaako tieto minua tai auttaako se pandemiaa tai sotaa loppumaan.

Olen päättänyt yrittää elää tätä hetkeä ja nauttia elämästäni ikävistä asioista huolimatta. Tätä hetkeä, jota elän nyt, ei tule enää koskaan uudelleen. Päätän ilahduttaa vakavasti sairasta ystävääni. Päätän nauttia lasteni, lastenlasteni ja ystävieni seurasta, auringonpaisteesta, lumen ja jään sulamisesta, kevään tulosta ja kesän odotuksesta.

”Koska kevät ei tiennyt sitä ja oli jatkanut olemistaan.
Ja kukat alkoivat avautua,
aurinko alkoi loistaa
ja pääskyset palasivat.
Huolimatta kaikesta.
Huolimatta taudista.
Huolimatta pelosta.
Huolimatta kuolemasta.
Koska kevät ei tiennyt sitä
ja opetti meille kaikille elämän voiman.”
(Ote Irene Vellan runosta)

Vuoden vaihtumisesta jo jo tovi. Minun kuului kirjoittaa tämä elämäni ensimmäinen blogi jo tammikuussa. Alkuvuosi hurahti todella nopeasti. Paljon on ehtinyt tapahtua lyhyen ajan sisällä. Välillä sitä toivoo ajan pysähtyvän.

Teettekö te uudenvuodenlupauksia? Toivotte jonkin asian muuttuvan paremmaksi tulevana vuonna? Minä en ja juu kyllä.

En siis tee lupauksia, vaan keskityn jonkin teeman äärelle. Viime vuonna 2021 teemana oli kiitollisuus.

Olenko muistanut kiittää esimerkiksi ihanasta puolisosta, omasta kodista, rauhasta, vapaudesta, sukujuurista, sukulaisista, terveydestä, uusista kengistä, ystävällistä kanssasisaruksista ja -veljistä? Mitä vaan.

Mikä sitten teemaksi uudelle kuluvalle vuodelle?

Valitsin teemaksi armollisuuden, kiitollisuuden rinnalle.

Tunnustan, olen ankara itselleni, stressaannun, kuormitun. Hektinen alati muuttuva työelämä, outo maailmanmeno kuormittavat, vaikkakin suojaan tältä itseäni. Meiltä vaaditaan niin paljon. Tulee riittämättömyyden tunne. Siksi opettelen itsemyötätuntoa.

Kirjoitan tätä maalla, Saarella, synnyinkodissani. Olen laskeutumassa lempeään lomamoodiin! Nautin yksinolosta, hiljaisuudesta, aikatauluttomuudesta. Olen onnekas että osaan elää hetkessä, nauttia pienistä asioista. Kiittää asioista mitä minulla jo on.

Taas pieni tyttönen olen täällä, korkeitten lumikinosten keskellä. Blogi kavereina äitini Aino sekä koirani Rufus.

Kiitos teille jotka tämän luitte. Ihanaa talven jatkoa 🙏