Blogi

• 

                          

Minä niin nautin syksystä. Aina niin ei ole ollut. Olenhan kevään lapsi.

Nuorempana syksyyn liittyi, ei niin kivoja asioita. Arki alkoi, koulun aloitus kesälomien jälkeen, erilaiset velvollisuudet, päivät lyhenivät, säät ”huononi”?

Nykyään rakastan syksyä, tunnen että syksyllä olen vapaampi

Kesän alussa suunnittelemme lomia, ehkä matkaa, pitäisi tehdä sitä sun tätä, ehtiä sinne sun tänne jne. Aikaa on rajallinen määrä, aikataulutetaan koko elämä. Arvuutellaan millainen tulevan kesän sääprognoosi mahtaa olla? Totta että kesä on lyhyt täällä pohjolassa. Kesään kohdistuu paineita

Turhanpäiväinen voivottelu säille vie energiaa, säillehän emme voi mitään. Luin osuvan filosofisen lauseen jostakin ”jotkut kastuvat ja toiset tuntevat sateen” siinä on mielestäni viisautta

Rakastan pimeneviä syysiltoja. Mikään ei voita tunnelmointia katsellen kirkasta tähtitaivasta. Tunnelmoin kynttilänvalossa, takkatulen loimutessa katsellen romanttista elokuvaa. Ei tarvitse lähteä mihinkään

Raikas syysilma on hyvä hengittää, mielikin virkistyy. Nautin syksyn väreistä

Rakastan uida luonnonvesissä. Erityisesti niissä raikkaissa, viileissä vesissä. Uintipaikat ovat hiljaisempia, vesi on raikasta, hyvälle tuoksuvaa. Kylmäuinti todella hellii kehoa ja mieltä! Olen täynnä energiaa

Elämä tässä ja nyt. Tunnen haikeutta kuunnellessa syysmuuttoon valmistuvien kurkien ja joutsenten ääniä. Mutta tiedän että linnut palaavat takaisin taas etelänlomiltaan

Tähän loppuun laitan muutaman säkeistön Tove Janssonin ja Erna Tauron laulusta Syyslaulu joka kertoo kiireellisyydestä rakastaa

Auli

”Kotimatka pitkä niin ei vastaantulijaa

illat sammuvat kylmään hämäryyteen

jo tule lohduttamaan synkkä mieli pujahtaa

syksy iltani yksinäisyyteen

kas pimeähän saa sitä ajattelemaan

mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan

nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan

miten vähän siitä aikaan mä sainkaan

kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu

päivän ei hetket niin pitkiä lie

suo valon syttyä yö kohta saapuu

pois kesän kukkaset syksy vei ”

Polkupyöräilin kirkkorannalle etätyöpäivän jälkeen

Äiti, minä ja Rufus lenkillä Saarella, ajalta kun tein etätöitä maalta, kotitilaltani käsin

Kun Karjalaiset kesäjuhlat oli juhlittu, suuntasimme puolisoni kanssa Raumalta kohti etelää. Käytössämme oli matkailuauto jolla kiertelimme kotimaatamme ristiin ja rastiin kahden viikon ajan. Matka länsirannikolta alaspäin sisälsi muun muassa pysähdykset Tammisaaressa, Fiskarissa sekä Hangossa. Meri ja saaristomaisemat olivat vahvasti läsnä tällä reitillä. Näimme silmänkantamattomiin kaunista ja puhdasta rantaviivaa, sekä siitä nauttivia ihmisiä. Helsingissä taas hyppäsimme lyhyen päiväristeilyn kyytiin ja jatkoimme saaristomaisemista nauttimista.

Etelä-Suomen rannikolta siirryimme Saimaan rannoille ja Via Karelialle – Suomen itärajaa kulkevalle matkailutielle. Pulahdimme Punkaharjun harjutieltä uimaan, SUP-lautailimme Kerimäellä sekä hyppäsimme vilvoittelemaan useita kertoja päivässä, milloin missäkin vastaan sattuneissa järvissä. Jälleen saimme ihailla toinen toistaan kauniimpia ja puhtaampia uimarantoja sekä vesistöjä.

Ennen Kolin kansallispuiston maisemissa patikointia, haimme energiaa ja evästä Joensuusta. Paikallisia karjalanpiirakoita oli totta kai maistettava! (Vaikka Sorsan leipomon ruiskuoriset ja voilla paistetut karjalanpiirakat olivatkin mielettömän hyviä, eivät ne tietenkään voittaneet Lilja-mummoni tekemiä piirakoita. Toim. huom.) Kolille päästyämme valitsimme reitiksemme noin kahdeksan kilometrin mittaisen Mäkrän kierron. Upeissa maisemissa aamupäivä vierähti huomaamatta. Kierros oli kallioinen ja vaati peruskuntoa, mutta hyvin viitoitetuilla poluilla eksymisen vaaraa ei ollut. Reitin varrella oli opastetauluja niin kasvillisuudesta kuin alueen historiasta. Tutkimista olisi riittänyt päiväkausiksi!

Kahden viikon aikana ehdimme nähdä huikeita maisemia, maistella mahtavia paikallisherkkuja sekä vierailla toinen toistaan mielenkiintoisemmissa paikallisyrityksissä. Yhteen asiaan kiinnitin kuitenkin aivan erityisesti tällä matkalla huomiota. Kotimaamme kauniisiin ja huikaisevan hyvin hoidettuihin luontoalueisiin. Puhtaat vedet ja siistit rannat, saati vapaa pääsy luonnonpuistoihin eivät joka maailman kolkassa ole samanlainen selviö kuin täällä meillä. Nautitaan luonnosta ja muistetaan jatkossakin pitää siitä huolta!

Aurinkoa heinäkuuhun.

Heidi

Karjalaiset kesäjuhlat järjestettiin tänä vuonna Suomen toisessa päässä eli länsirannikolla Raumalla 17. – 19.6. Runsas ohjelma piti sisällää monenlaisia musiikkiesityksiä, päiväjuhlan, kulkueita, urheilu- ja leivontakisoja sekä tietenkin karjalaisen torin, jolla eri sukuseurat ja kotiseutuyhdistykset esittelivät toimintaansa ja myivät erilaisia kirjoja, vaatteita ja vastaavia tuotteita.

Matkasin itse lauantaina pääkallonpaikalle ja saavuin sateiselle Raumalle puolenpäivän aikaan. Karjalaisia olympialaisia eivät siis säät suosineet, mutta kyykkä varmasti liukui paremmin märällä asvaltilla. Yhytin sukuseuramme jengin ihmispaljouden ja puheensorinan täyttämältä Ämmänsuon jäähallilla (taitaa nykyään olla virallisesti Kivikylä-areena, mutta vanha nimi on mielestäni legendaarisempi), jossa nautimme yhdessä kahvit. Sen jälkeen hajaannuimme kuin varpusparvi tutustumaan karjalaiseen toriin ja törmäilemään tuttuihin. Osa meni sitten Anneli Mattilan tähdittämään Ol’ niingo gotonas -päiväkonserttiin, osa taas sateen tauottua ihailemaan Vanhaa Raumaa.

Tapasimme jälleen Kalatori-ravintolassa kolmen ruokalajin illallisella, jossa puhelias pöytäseurueemme viihtyi hyvin kuulumisia vaihdellen ja päivänpolitiikkaa puiden. Kun sanaiset arkut oli saatu tyhjennettyä tai ainakin puolilleen ja vatsa täyteen (tai ainakin puolilleen), jatkoi kulttuurinnälkäisin osa meistä vielä Viipurin lauluveikkojen seranadikonserttiin Pyhän ristin kirkkoon. 125-vuotias kuoro lauloi kauniisti parinkymmenen serenadinsa ohjelmiston nuoren johtajansa johdolla ja innosti yleisön raikuviin aplodeihin jokaisen serenadin jälkeen. Viimeiseen varsinaiseen varsinaiseen ohjelmanumeroon eli luonnollisesti Karjalaisten lauluun yleisö yhtyi sen verran tarmokkaasti, että kirkon seinät olivat haljeta äänimassasta. Haltioitunut yleisö taputti kuoron laulamaan vielä kaksi lisänumeroa.

Paljon olisi vielä ohjelmaa ollut sunnuntainakin, mutta omalta osaltani oli tyytyminen lauantain antiin. Matrin Hirvoset edustivat toki myös sunnuntaina.

Marja-Riitta on julkaissut Rauman-reissusta tunnelmakuvia Matrin Hirvosten Facebook-ryhmässä.

Kuinka ihanaa onkaan kevään ensimmäisten kirkkaan keltaisten sitruunaperhosten iloinen liitely aurinkoisina päivinä ja ensimmäisten vuokkojen odotettu kukinta metsäpuutarhassa tai joutsenpariskunnan ilmestyminen jälleen kotijärvelle.

Lähiperheessäni on ollut paljon ilonaiheita, mutta viime kevät on ollut minulle monien menetysten kevät. Suurinta surua olen kokenut sydämessäni veljeni Juhan kuoltua toukokuussa 2021. Keväästä ja surusta tulee mieleeni tunteellinen, lohduttava Edvard Griegin sävellys Kevät.

Toukokuun viimeinen viikko on ollut sateinen ja on ollut aikaa pohdiskella omia tunteita. Kiitän mennyttä, päästän siitä irti ja uudistuneena astun tähän hetkeen. Päästän irti menneisyyden kaiuista, jotka vielä kehossani kummittelevat, sydäntäni vihlaisevat ja pyrkivät uniini.

Minulle irtipäästäminen merkitsee monien asioiden ja eri tunnetasojen tunnistamista:                          Sen hyväksymistä, että kannan edelleen mukanani sirpaleita ja haavoja. Ja senkin hyväksymistä, että se ei haittaa. Olen ihan ok., mukiinmenevä eikä minun tarvitse olla mitään muuta. Välillä meidän on hajottava, annettava itsemme särkyä, jotta voisimme laajentaa ajatteluamme ja kasvaa kokemuksista kokonaisvaltaisemmin omaan ihmisyyteemme.                                                                                                              Kyyneleitä, jotka puhdistavat sielua.  Luontoa, joka tukee ja auttaa ikivanhalla viisaudellaan. Jylhiä vaaroja ja metsiä, jotka muistuttavat siitä, että voimme olla turvassa, vaikka maailma meitä kuinka ravistelisi. Vuodenaikojen värikylläistä vaihtelua, joka muistuttaa uusiutumisen voimasta ja siitä syvällisyydestä, jota elämänkiertokulku on.                                                             Ääntä, sanoja, huutoa ja musiikkia; ääntä, joka lähtee minusta ja hyvin konkreettisesti purkaa sitä, mitä sisälläni on. Ääntä, joka värähtelee kehossani, jonka vastaanotan, joka porautuu syvälle soluihin ja värähtelee kaikkea tukkiutunutta liikkeelle ja auttaa ajatuksia jälleen virtaamaan vapaana.                                                                                        Kosketusta, siihen mihin eniten sattuu. Hieromista, kipeiden ja kivettyneiden lihasten pehmentymistä. Kehollisten lukkojen fyysistä avaamista lempeällä kosketuksella.   Kirjoittamista – silloinkin, kun tuntuu ettei sanoja löydy. Silloinkin, kun tuntuu ettei pysty. Kokemuksien sanoittamista, tunteiden sallimista ja niiden jakamista.                            Tukea –Tuntemattomien kauniita sanoja ja rakkaiden lämpimiä sylejä silloin, kun niitä vähiten luulee tarvitsevansa. Silloinkin, kun sitä ei haluaisi vastaanottaa.

Irtipäästäminen on toisinaan vaikeaa, toisinaan se on hyvin luonnollista, mutta aina se sisältää purkamista, lukkojen avaamista, jollakin tavalla. Omalla tavalla, joka tuntuu tässä hetkessä hyvältä. Me kaikki joudumme joskus päästämään irti, me kaikki kannamme elämänpolullamme haavoja ja kipeitä kohtia, ne ovat tärkeä osa meitä. Kun on aika, niille on myös tärkeä sanoa hyvästit.

Annathan itsellesi tilaa eheytyä, purkaa ja päästää irti? 

Toivotan teille kaikille rakkaat sukulaiset Ihanaa ja virkistävää kesää!

29.5.2022 Marja-Riitta Hirvonen

Jos venäjänkielinen sana dosvidania käännetään, niin se tarkoittaa kunnes uudelleen näemme. Nyt alkaa olla selvää, jotta ennen kuin tuo tapahtuu, Matrin kohdalla, niin siihen menee aikaa. Mitä todennäköisemmin ehkä muutaman sukupolven päästä voi olla mahdollista , jos hyvin käy. Ehkä ei koskaan.

Kaikki muuttui 24.2.2022. Kertaheitolla  meni luottamus suureen itäiseen naapuriimme. Roskiin meni kolmenkymmen vuoden työ, jona aikana suhteita ja kanssakäymistä hoidettiin niin valtiovallan kuin tavallisten tallaajienkin toimesta. Kaikki olivat sitä mieltä, että nythän ollaan naapurin kanssa saatu asiat oikealle tolalle. Luultiin että näin mennään jatkossakin. 

Toisin kävi. Venäjän johto, jolla on illuusio menneen Neuvostoliiton mahdin ja alueiden palauttamisesta, aloitti brutaalin sodan naapuriaan vastaan.  Kuten olemme nähneet, Venäjän armeija ei pidä ukrainalaisia edes ihmisinä. Tapetaan kylmästi kaikki. Likvidoitaviksi joutuivat mm. kaikki, joilla on aseita, tai olivat metsämiehiä. Epäillään, että meidänkin metsämiehet ovat tiedossa naapurilla, ja tappolistalla  jos tänne pääsisivät panssareineen.

 Naapurin kansaa johtaa nyt mies, joka pari päivää ennen ”sotilaallisen erikoisoperaation” alkua hymyissä suin vakuuttaa ettei sotaa tule. Se on vain Lännen propagandaa.  Kuka tällaiseen johtajaan enää luottaa! Tuskin edes punaisimmat kommunistit. Tässä uudessa tilanteessa meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää ns. Nato- optio. Vaikka meillä on tehokas armeija, niin kuitenkin pitkän kantaman ohjuksia ei ole riittävästi, jotta jos meidän kimppuumme käytäisiin, voisimme vastata symmetrisesti iskuihin, naapurin terminologiaa käyttääkseni. Toisaalta jos kunnon rähinä alkaisi Natomaata vastaan, niin naapurimme häviäisi sen taistelun. Tällöin ehkä voisimme ottaa Karjalan takaisin.  

Ollaan realistisia ja lähdetään siitä, että Venäjä tulee lisäämään sotakalustoa ja joukkoja rajan läheisyydessä. Salmelan tilan vieressähän oli varuskunta ja joitakin bunkkereita. Paikka suljettiin kymmenisen vuotta sitten. Jatkossa se alue varmaan herätetään eloon, onhan sen lähellä tie suomeen. Raskaalla tykistöllä sieltä pystyy tuhoamaan infran aina Simpeleelle ja  Savonlinnaan saakka. 

Toivotaan kuitenkin, että Ukrainaan saadaan siedettävä rauha, ja venäläiset, saatuaan kunnolla köniinsä, nuolevat haavojaan muutaman vuoden, eivätkä ala meille uhittelemaan. 

Hyvä, että tuli kolmisen vuotta sitten käytyä Matrissa. Luulen, että silloin ainakin me iäkkäimmät joimme viimeiset samppanjat ja lauloimme viimeisen kerran laulut Pekan ja Lusian kodin raunioilla.  Meillä varmaan on riittävästi tietoja ja dokumenttejä, karttoja ym. , joista saadaan tehtyä kunnon materiaali, jotta, jos tilaisuus joskus jatkossa koittaa, niin halukkaat löytävät perille.  

Kaikesta huolimatta olkaamme positiivisia, kyllä se siitä, kuten eräs presidenttimme sanoi.

Hauskaa Vappua ja hyvää kesän odotusta!

Elämme haasteellista aikaa. Olemme saaneet elää turvallista ja rauhallista elämää. Sodista ja vaikeista kulkutaudeista olemme lukeneet uutisia, mutta ne ovat ”jossain”. Nyt olemme jo kolmatta vuotta koronapandemian kourissa ja sota on Euroopassa.

Maailman menoa ei voi olla seuraamatta, kun joka tuutista tulee uutisia: yksityiskohtaisia lukuja koronaan sairastuneista, sairaalaan joutuneista ja kuolleista sekä Ukrainan sodan etenemisestä tunti tunnilta ja sodassa kuolleiden määriä.

Olen miettinyt sitä, onko minun tarpeellista seurata jatkuvasti kaikkia kauheita uutisia. Mitä hyödyn tarkoista, yksityiskohtaisista faktoista koronasta tai sodasta? Auttaako tieto minua tai auttaako se pandemiaa tai sotaa loppumaan.

Olen päättänyt yrittää elää tätä hetkeä ja nauttia elämästäni ikävistä asioista huolimatta. Tätä hetkeä, jota elän nyt, ei tule enää koskaan uudelleen. Päätän ilahduttaa vakavasti sairasta ystävääni. Päätän nauttia lasteni, lastenlasteni ja ystävieni seurasta, auringonpaisteesta, lumen ja jään sulamisesta, kevään tulosta ja kesän odotuksesta.

”Koska kevät ei tiennyt sitä ja oli jatkanut olemistaan.
Ja kukat alkoivat avautua,
aurinko alkoi loistaa
ja pääskyset palasivat.
Huolimatta kaikesta.
Huolimatta taudista.
Huolimatta pelosta.
Huolimatta kuolemasta.
Koska kevät ei tiennyt sitä
ja opetti meille kaikille elämän voiman.”
(Ote Irene Vellan runosta)

Vuoden vaihtumisesta jo jo tovi. Minun kuului kirjoittaa tämä elämäni ensimmäinen blogi jo tammikuussa. Alkuvuosi hurahti todella nopeasti. Paljon on ehtinyt tapahtua lyhyen ajan sisällä. Välillä sitä toivoo ajan pysähtyvän.

Teettekö te uudenvuodenlupauksia? Toivotte jonkin asian muuttuvan paremmaksi tulevana vuonna? Minä en ja juu kyllä.

En siis tee lupauksia, vaan keskityn jonkin teeman äärelle. Viime vuonna 2021 teemana oli kiitollisuus.

Olenko muistanut kiittää esimerkiksi ihanasta puolisosta, omasta kodista, rauhasta, vapaudesta, sukujuurista, sukulaisista, terveydestä, uusista kengistä, ystävällistä kanssasisaruksista ja -veljistä? Mitä vaan.

Mikä sitten teemaksi uudelle kuluvalle vuodelle?

Valitsin teemaksi armollisuuden, kiitollisuuden rinnalle.

Tunnustan, olen ankara itselleni, stressaannun, kuormitun. Hektinen alati muuttuva työelämä, outo maailmanmeno kuormittavat, vaikkakin suojaan tältä itseäni. Meiltä vaaditaan niin paljon. Tulee riittämättömyyden tunne. Siksi opettelen itsemyötätuntoa.

Kirjoitan tätä maalla, Saarella, synnyinkodissani. Olen laskeutumassa lempeään lomamoodiin! Nautin yksinolosta, hiljaisuudesta, aikatauluttomuudesta. Olen onnekas että osaan elää hetkessä, nauttia pienistä asioista. Kiittää asioista mitä minulla jo on.

Taas pieni tyttönen olen täällä, korkeitten lumikinosten keskellä. Blogi kavereina äitini Aino sekä koirani Rufus.

Kiitos teille jotka tämän luitte. Ihanaa talven jatkoa 🙏

On uuden vuoden aatto. Takana on rauhallinen joulu perheen ja lähisuvun kesken ja rentouttavat välipäivät, jolloin olemme nukkuneet hyvin, ulkoilleet ja viettäneet aikaa yhdessä perheen kesken. On aika ottaa vastaan uusi vuosi ja arki.

Tämä vuosi 2021 jää historiaan toisena Korona-vuotena. Omassa perheessäni se on tarkoittanut etätyötä, harrastusten ja kontaktien vähäisyyttä ja kotielämää. Syksyllä ajattelimme jo hetken, että epidemiatilanne alkaa helpottaa ja pääsemme jatkamaan ns. normaalia elämää. Joulua kohti tilanne kuitenkin heikkeni uudestaan, ja tätä kirjoittaessa elämme tiukkojen rajoitusten aikaa. Vaikka elämmekin erikoisia ja outoja aikoja, on myös syytä olla kiitollinen tämän vuoden päätteeksi. Olemme pysyneet terveinä ja saaneet tehdä työtä koko ajan. Elämässämme on tapahtunut muitakin iloisia asioita, kuten uuden kodin löytyminen kesällä, monen vuoden etsimisen päätteeksi. Kun epävarmuus vallitsee maailmassa, osaa paremmin nähdä ne pienet hyvät asiat, jotka kenties aikaisemmin ovat olleet itsestäänselvyyksiä tai jääneet muuten huomaamatta. Kun huomisesta ei tiedä, on ollut pakko opetella elämään hetkessä. Tai kuten eräs tuttavani osuvasti sanoi: Voi olla harmissaan, kun ei ole kunnon kenkiä ja sitten huomata kuinka onnellinen on, kun omistaa jalat.

Resilienssi on noussut korona-aikana tärkeäksi ominaisuudeksi. Resilienssillä tarkoitetaan henkistä kapasiteettia, jonka avulla ihminen pystyy hyödyntämään voimavaroja ja vahvuuksia, jotka ylläpitävät hyvinvointia erilaisissa tilanteissa. Resilienssin merkitys korostuu erityisesti yllättävissä ja vaikeissa tilanteissa, jotka haastavat ihmisen totutut toimintamallit ja ajatukset. Resilienssi mahdollistaa sen, että ihminen ei mene rikki tai murru jokaisesta vastoinkäymisestä, vaan hän pystyy palautumaan kuormittavista tilanteista ja jatkamaan elämäänsä. Vaikeiden tilanteiden lisäksi resilienssi vaikuttaa laajemminkin ihmisen elämän kehityskuluissa. Ihmisen kyvyt tunnistaa ja hyödyntää omia voimavarojaan vaikuttavat niihin tulkintoihin, joita hän muodostaa erilaisista tilanteista sekä valintoihin, joita hän elämässään tekee. Resilienssiä on varmasti vaadittu aikaisemmilta sukupolviltamme, jotka ovat sinnikkäästi selviytyneet sodista, evakkoudesta ja uuden elämän rakentamisesta meille seuraaville sukupolville. Kyllä mekin siis selviydymme tämän epidemian aiheuttamista haasteista. Toivotaan, että tuleva vuosi tuo tullessaan terveyttä, onnellisuutta ja iloa!

Kuva: Pixabay

Marraskuun harmaus sai minut muistelemaan mennyttä kesää ja sen huippuhetkiä. Heinäkuussa, matkalla kohti Uukuniemeä sekä sukujuhlia, pistäydyimme vanhempieni ja Lilja-mummoni kanssa Varkauden
mekaanisen musiikin museossa. Museosta löytyy kokoelma toinen toistaan yksityiskohtaisempia mekaanisia instrumentteja. Oleellinen osa museovierailua oli opastettu kierros, jossa opas kertoi tarinoita
soittimista sekä niiden historiasta ja tietysti näytti kuinka soittimet yhä toimivat. Erään gramofonin kohdalla opas totesi ”näin on kuunneltu musiikkia ennen mp3-soittimia. Tiedätkös mikä sellainen on?” ja katsahti
yleisössä seissyttä noin kymmenvuotiasta poikaa. Poika pudisti päätään tietämättömyyden merkiksi.

Hämmästyin miten tuo nuori mies ei aidosti tiennyt mp3-soittimesta. Itsehän kuuntelin sellaista vielä yläasteella kouluun matkatessani! Tämä harmiton hetki sai minut kuitenkin miettimään ajan- ja tarinoiden kulkua syvällisemmin. Jos ei tiedä millaisilta laitteilta musiikkia kuunneltiin aiemmin, mitäköhän muita tarinoita on menneiltä ajoilta jäänyt kuulematta?

Sen lisäksi että tunnen tuon soittimen, tunnen myös sukuhistoriani tapahtumia – Uukuniemellä sain nähdä talon jossa mummoni on lapsena hetken asunut. Sukuseuran nettisivuilta voin nopeasti viedä itseni jopa
1800-luvun tapahtumiin. Olen myös ollut useammassa sukutapaamisessa mukana, joista jokaisella kerralla saanut oppia jotakin uutta. Koenkin olevani onnekas, kun tiedän näin paljon suvustani sekä sen historiasta.
Vielä onnekkaampi olen, kun huomaan miten laaja-alainen joukko suvun jäseniä on löytänyt toisensa ja haluaa pitää yhteyttä, sekä jakaa tietoa ja kokemuksia. Ilman tätä kuulumisten ja kokemusten vaihtoa, vieraantuisivat uudet sukupolvet pikkuhiljaa näistä tapahtumista – aivan kuten niistä menneiden aikojen musiikkisoittimistakin.

”Elämä on suuri sirkus!” – toteaa mekaanisen musiikin museo iskulauseessaan. Pidetään yhdessä sirkuksen kaikki instrumentit elinvoimaisina!

Lapsiperhearjen hullunmyllyä on nyt takana kahdeksan kuukautta. Aika on kulunut hämmentävän nopeasti. Tai ylipäätään ajan kulumisen ymmärtäminen on ollut koetuksella, kun aiemmin kukaan tuntemani ei ole vastaavassa ajassa kolminkertaistanut painoaan, kasvanut miltei 40 % pituutta ja oppinut niin paljon uusia taitoja. Kun oma olemus on ollut jo pidemmän aikaa enemmän tai vähemmän staattinen (ainakin omasta mielestä) ja energia on kulunut lähinnä entropiaa vastaan taistelussa, tällaisen kehityksen seuraaminen on ollut käsittämätöntä.

Viimeinen viikko on kulunut mummolassa/ukkilassa maalla. Tytär on päässyt nukkumaan samassa pinnasängyssä, missä minä, veljeni, isäni ja hänen sisaruksensa ovat nukkuneet, sekä ruokailemaan syöttötuolissa, missä minä ja veljeni olemme myös aterioineet. Olen lisäksi lukenut hänelle samoja Mauri Kunnaksen kirjoja, joita minulle on luettu pienenä. Talo on tietysti oman isoisäni rakentama, ja jotkin uudemmat ulkorakennukset isäni rakentamia. Nykyisessä hektisessä ja nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa kertakäyttöisyys on nousut poikkeuksesta säännöksi, tällainen pysyvyys rauhoittaa. Perinteiden ja tarinoiden lisäksi myös jokin konkreettinen siirtyy suvussa eteenpäin. Se taas saa verrattain pitkän ajanjakson isäni syntymästä tähän päivään kutistumaan helpommin hahmotettavaksi ikään kuin kompensaationa siitä aikavääristymästä, jonka lapseni on saanut aikaan kuluneelle kahdeksalle kuukaudelle.